Annan periksi!

Mä rakastan kaupunkia. Rakastan vanhoja kerrostaloja, kaupungin meteliä, pieniä kadunvarsiputiikkeja ja jopa raitiovaunun kirskuntaa. Mutta koska keskustassa on nää paritalotontit aika harvassa (ainakin meidän hintaluokassa), niin jouduimme muuttamaan tänne Helsingin rajapyykille. (Tärkeää silti olla rajojen sisällä.) Mutta aina välillä sitä tajuaa "uhrauksensa" laadun. Esimerkiksi nyt, kun on kesäolohuoneena toi meidän uusi terassi. Onko mitään mukavampaa kuin hengata siellä auringon paistaessa? No ei ole. Ei paljon Koffarin teinit karju korvaan, ei. 

Meillä ei vielä ole ollut saumaa ostaa himoitsemaani sohvalounge-ryhmää tonne terasasille, joten ollaan harrastettu picnicejä. Vilttiä vaan kehiin ja tyynyjä, niin se safkailu onnistuu oikein hyvin niinkin. Lapset on ainakin ihan riemuissaan tästä saumasta retkeillä omassa pihassa. Nyt mun mies vielä rakensi mulle yrttikasvimaan tohon, niin mikäs siinä omalla pihalla viljellessä. Ihan nerokasta.(Syntyi muuten terassin hukkapaloista tuo yrttiteline, aika kätevää!)

Me grillattiin viime viikonloppuna, kun oli niin ihana sää. Kun siinä sitten istuskeltiin, niin naapurin tarhakaveri tuli äitinsä kanssa hakemaan isomman tyttömme pihalleen leikkimään. Sinne se tytönnassikka sitten kirmasi onnesta mykkyrällään. Okei, voihan toki samanlaisia leikkitreffejä tehdä kaupungissakin, mutta oli toi kyllä nerokasta. Siitä on n.30 metriä matkaa naapurin takapihalle, jossa tytöt sitten leikkivät kiltisti teltassa. Mainiota, mainiota kerrassaan!

Joten kyllä, mä annan hitaasti periksi. Mä tykkään asua täällä, missä on tilaa ja luontoa. Mä tykkään naapureista, jotka soittavat ovikelloa ja hakevat tytärtämme leikkimään. Mä tykkään jäätelöautosta (ja isompi tytär se vasta tykkääkin!), juoksulenkeistä metsässä, linnunlaulusta, siitä ettei ovea ole pakko pitää lukossa, siitä että leikkikenttä on suoraan meidän ovesta 10 metriä ja mä tykkään näistä mun mansikoista, punaviinimarjoista, rucolasta, tinjamista, persiljasta, lehtisalaatista ja basilikasta. I give up, I just love.

Tässä se mun yrttimaa, jaloilleen nostettuna. Ylimmässä kuvassa meidän pienempi tyttö nukkuu riippukeinussaan terassilla.

Ei ilolle ole ikärajaa

Hyväntuulinen aamu. Luin Hesarista Ihmiset-palstalta jutun 58-vuotiaasta Lena Koskesta, joka harrastaa "lonkkailua", eli skeittaamista longboard-laudalla. Ihan mahtava nainen! Se oli aluksi harrastanut lumilautailua, mutta koska etelässä sitä ei pääse tekemään tarpeeksi usein, se oli ottanut "lonkkailun" haltuun. Ja millä tavalla vielä! Se oli kirjoittanut harrastajien sivuille, jos joku voisi tulla opettamaan hänelle skedeilyä ja n.30 minsan  päästä oli tullut ensimmäinen vastaus. Siitäpä sitten olivat tavalleet nuorten jullien kanssa Kiasman aukiolla ja alkaneet skedetä. IHAN MAH-TA-VAA.

Lena kertoo, että joskus aikuiset kommentoivat tyyliin "miten sä aikuinen nainen kehtaat". Nuoret lähinnä hymyilee ja hyväksyy. Mulle ei tulisi mieleenkään kommentoida jollekin muulle ihmiselle, että sen pitäisi "käyttäytyä iälleen sopivalla tavalla". Ehkä se on myös se, että mä olen edelleenkin keinuja, puuhunkiipeilijä, jokapaikan pomppija ja seikkailija. Kannustan tyttöjäni olemaan omia itsejään ja jos puuhun pitää kiivetä, niin sitten ei kuin puuta päin! Ei tarvitse olla söpö ja tyttömäinen, voi olla hurja ja rämäpäinen. Ja vaikka omat vanhempani eivät välttämättä ihan täydellisiä vanhempia kaikin puolin olleetkaan, niin ainakaan mua ei survottu mihinkään muottiin. Isä osti skeittilaudat, radio-ohjattavat autot ja legot. Ja nosti puun alimmalle oksalle roikkumaan.

Ja eihän täydellisiä vanhempia muutenkaan edes ole olemassa. On vain vanhempia, jotka yrittävät parhaansa. Kaikki kämmää vanhemmuuden jollain tapaa, koska se on paradoksi. Meidän lapset ei ole meidän, eikä ne kasva sellaisiksi kuin me haluamme. Ne kasvavat omaksi itsekseen. Ja siinä sivussa niitä ottaa päästä me, eli vanhemmat, koska me ollaan niin daijuja ja ei tajuta mitään. Mutta jossain vaiheessa ne kenties tajuaa elämästä myös ne helmet, joista osaavat kiittää vanhempiaan. Minä en pelkää kiivetä puihin ja en pelkää, mitä ihmiset siitä saattaisivat sanoa. Ainoa mitä on syytä pelätä on se, että jonain päivänä se puihin kiipeämisen riemu katoasi.

Mutta takaisin Lenaan. Tosta naisesta tuli suoraan mun idoli. Miten hienoa, että on pokkaa olla oma itsensä ja tehdä asioita, jotka kokee hauskaksi. Ei tarvitse murjottaa ja tyytyä sauvakävelyyn, jos tekee mieli skedetä. Ja toi termi, "lonkkailu"! Mun kirjoissa 58-vuotiaat naiset käyttävät termiä lonkkailu vaikka kertoessaan alati pahenevista lonkkavaivoistaan! See the point: elämän voi ottaa haltuun koska tahansa, joko 15- tai 58-vuotiaana. Ei ilolle ole ikärajaa.

Vai ei voi ostaa itseään onnelliseksi?!

Synttärit tuli ja meni. Mies on hankkinut mulle jalkahieronnan ja kävin nautiskelemassa siitä 75 minuuttia. Nyt on jalat kesäkunnossa! Sitten kipittelin keskustaan muuttaneeseen Warehouse-vaatekauppaan. Se sijaitsee nykyään Makkaratalossa (Citycenter sen virallinen nimi taitaa olla..) ja yllätyin iloisesti, miten paljon selkeämpi se nykyään on! Lisäksi siellä oli kasapäin Bershkan vaatteita ja niitä tulikin ostettua sitten vino pino. Myös niiden hinnat lämmittivät, sillä hiattomat paidat esimerkiksi oli 2,90e! Myös kenkävalikoima on mainio. Kaikkia kokojahan ei välttämättä löydy, koska siellä on jäännöseriä, mutta sitkeydellä sieltä kultakimpaleita löytyy. Suosittelen piipahtamaan sinne! Citycenter on muutenkin pessyt kasvonsa ja on vierailun arvoinen.

Sitten mun rakasrakas kaukoystävä U tuli stadiin ja mentiin sitten ihan sivistyneesti ottamaan muutamat lasilliset. Juoma tosin tuli sellaisissa lasten hiekkaleluämpäreissä, joten kun niitä muutaman joi (hik), niin jo vain oli juhlatuuli huipussaan! Itseasiassa ne mojitot on melkein mainostamisen arvoisia: Kaisaniemenkadun Iguana on muuten niin perusketjupaikka kuin olla ja voi, mutta ne mojitot on NIIIIN hyviä! Lisäksi siellä oli iso screeni ja saatiin katottua matsia myös. Moni sporttibaari oli kuin tykillä täyteen ammuttu ja siksi vähän vahingossa eksyimme tuonne. Ei se muuten mikään helmi paikka ole, mutta ne drinksut...

Lisäksi suosittelen lämmöllä Indiskan vaatevalikoimaa! Todella piristävän värisiä asuja ja ihania malleja. Indiskan vaatteet on musta aina olleet hieman liian "hippejä" mun makuun, mutta kaskas: nyt se on ihan mahtava putiikki! Sinne jäi rekkikaupalla ihania vaatteita, sillä vain tämä lähti mukaan:

Oh my, oh my! Kertakaikkiaan ihana silkkisen oloinen kotelomekko. Koska kuvaaja oli hieman kiireessä (mukula heräili juuri uniltaan), niin tuo pääosa jäi kuvaamatta, mutta on siis vene-mallinen tuosta kaula-aukoltaan. Kaunis kuin mikä! Ja älkää kiinnittäkö huomiota mun maailman valkoisimpiin sääriin, it is what it is. Kesä on vasta tullut. ;-)

Kun näytin kotona tän mekon, se sai heti hyväksynnän. Mies myös totesi, että se on "ehkä aikuisin mekko", minkä mä olen ikinä ostanut. WTF? Okei, se oli kehu, I get it, mutta mä meinasin niiltä jaloilta mennä palauttamaan sen kauppaan! "Aikuinen", argh. Mun mielestä siinä haisee piilotettu keski-ikäisyys tossa kommentissa. Ja eihän toi nyt NIIN aikuinen mekko ole! Se on liian lyhyt ollakseen tätikastia ja toi kuosi on vaan niin hieno! Lisäksi en todellakaan yhdistä sitä mihinkään beigeihin balleriinoihin, vaan korkeimpiin korkkareihin, mitä multa löytyy! Kuvassa on mun ihanat smaragdin vihreät kesäkorkkarit. Hintakaan ei muuten päätä huimannut, taisi olla vähän yli 40e? Indiskaan siis ollaan menossa uudestaankin, kunhan saan mun palkan. Eli siis äitiysrahan.

Mä saan kyllä melkoisia kiksejä shoppailusta. Tämä ei siis rajoitu vain itseeni, sillä rakastan ihan yhtä lailla ostaa vaatteita mukuloille ja miehelleni. Ostaisin myös kavereilleni, jos ne niin haluaisi  ja antaisivat korttinsa vapaaseen käyttöön. Mä laitankin usein tekstarivinkkiä, jos vastaan tulee "jonkun näköinen" asu. Mun ehkä pitäisi sittenkin olla joku ostokonsultti, personal shopper tai oman elämän apulaisohjaaja?

Asiasta seuraavaan. Mulle soitti äsken joku vakuutusmyyjä. Jolla oli ihan fiksua asiaa, mutta mä en millään jaksanut kuunnella sitä, kun se piti jokaisen sanan välillä jonkun tuumaustauon! "Teille...on...ilmeisesti...syntynyt...uusi...perheenjäsen..........Onneksi..olkoon." No kiitos, mutta get to the point! Sä haluat myydä mulle vakuutuksia, eli sano se asiasi, kerro bonukset ja ehdot, niin mä saatan harkita. Mutta jos lauseen muodostuskin on tollaista tuskaa, niin mä en todella jaksa kuunnella koko asiaa loppuun. Mun kahvihetki on arvokas, eli sanoja sanan perään, kiitos! Sama homma muuten lehtimyyjillä. Jos ne sanois asiansa näin: "Osta Anna. Puoli vuotta, 19,90e ja saat kaupan päälle silkkihuivin ja helmet.", niin mä saattaisin jopa harkita! Mutta kun lähdetään liikkeelle siitä, että "Onhan sinulla siellä kaunis sää ja oletteko ehtineet jo nauttia kesän auringosta", niin siinä on tuhlattu mun aikaa jo sen oleellisimman lauseen verran. Joo-o, mitä enemmän mä asiaa harkitsen, sitä suuremmalla syyllä mun pitäisi perustaa oma firma. Jotta asiat (kaikki asiat) tulisi hoidetuksi. Mikäköhän olisi hyvä firman nimi? Already done?

Vapaapäivä!

Mulla on synttärit perjantaina ja mies on ottanut sen päivän vapaaksi töistä, jotta saan tehtyä kaikkia niitä asioita, mitä en ole ehtinyt tehdä nyt kakkosmuksun syntymän jälkeen. Pää kuhisee ideoita, mitä kaikkea mun pitäisi ehtiä päivän aikana puuhastella. Tässä lista:

-Mä haluan käydä tanssitunnilla / jollain ryhmäliikuntatunnilla.
-Mennä lounaalle eat-all-you-can-eat-sushi-buffaan.
-Nähdä kahvin merkeissä ystäviä.
-Ajaa Billnäsin ruukin alueelle ihmettelemään antiikkiliikkeitä ja vanhan tavaran erikoisliikkeitä.
-Ajaa Porvooseen kiertelemään antiikkiliikkeitä ja kirppiksiä.
-Kierrellä pääkaupunkiseudun kirppikset ja antiikkiliikkeet.
-Käydä Ruoholahden Warehousessa kurkkimassa ihania ale-kenkiä ja vaatteita.
-Tutustua keskustan uusiin putiikkeihin.
-Syödä vähän lisää sushia.
-Käydä Piironki-liikkeessä ihmettelemässä sisustustavaroita.
-Visiteerata Moko Marketissa kurkkimassa intiasta tuotuja huonekaluja.
-Käydä moikkaamassa parilla entisellä työpaikalla ihmisiä.
-Juoda kahvia auringossa.
-Käydä terassilla.

No niin. Siinä noin aluksi. Mun täytynee hieman karsia tota listaa, dammit. Jotenkin tuntuu, en ehkä ihan ehdi joka paikkaan. Jos vaikka lähtisi liikkeelle sillä, että menee päiväkotiin isomman tytön kanssa äitienpäiväkakulle ja kahville. Katotaan sitten sen loppupäivän minuuttiaikataulun mukaan.

Mutta on kyllä ihan mahtavaa olla hetki yksin. Mä suunnittelin aluksi, että menisin jonkun kaverin kanssa autoreissulle, mutta toisaalta ainoana lapsena sitä on tottunut myös siihen, että oma seura on mitä mainiointa. Ja sitten en ole riippuvainen muiden ihmisten aikataulusta. Ja höpönlöpön, että omasta ajasta tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa! My ass, mä olen parempi mutsi, kun saan olla välillä oman itseni kanssa ihan kaksin. Peace & luv - perjantaita odotellessa!

Anopille

Olen pyörinyt viime päivinä haikeudessa. Se luultavasti liittyy imetyksen loppumisen tuomaan hormonimyrskyyn (joka tuli myöa esikoisenkin kanssa) ja ajatukset karkailevat koko ajan siihen, miten nopeasti aikaa valuu tiimalasissa. Mä en ole luonteeltani kovin "haikuilevainen", joten mitä luultavammin tämä on taas ohimenevää. Mutta olen jostain syystä surullinen. Tai sitten se on mun perjantaina lähestyvät 32v. synttärit, jaiks!

Erityisesti olen miettinyt anoppiani, jota en koskaan valitettavasti saanut tavata. Mieheni oma äiti kuoli sairauteen hänen ollessaan 4-vuotias. Olen ollut surullinen siitä, etten koskaan saanut tavata tätä ihmistä. Olen kuullut vain sukulaisilta, millainen henkilö hän oli. On hullua kaivata elämäänsä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut! Silti ajatus anopista, joka minulla olisi voinut olla, kaihertaa. Olisi upeaa jakaa hänen kanssaan lastenlasten kehitys ja kenties myös naisteuteen, äitiyteen, liittyviä asioita. Hän, kuten minäkin, olemme osa pitkää naisten ketjua. Lisäksi olisi ollut hauska kurkkia, periytyykö lastemme siniset silmät ja toisen punertava tukka juuri häneltä. Sain vastikään kuulla, että anoppini sukujuuret tulevat Skotlannista! Miten mielenkiintoista! Ja miten surullista, etten voi hänen kanssaan näitä juttuja keskustella. Olen varma, että hän olisi ollut yhtä huolissaan kuopukseni saamasta rs-viruksesta tai iloinnut esikoisen ensimmäisestä hampaasta. Olen ajatellut, että olisimme viihtyneet yhdessä.

Olen pyytänyt mieheni siskolta kuvia heidän äidistään, sillä olen nähnyt vain muutaman otoksen. Sainkin eilen sähköpostiini nipun kuvia, joissa anoppini pitää sylissään vauvanpulleroa: miestäni. Kuvien nainen vaikuttaa mukavalta. Ja katsoo lapsiaan juuri samalla tavalla kuin minä katson omiani. On ollut varmasti raskasta joutua luopumaan heistä niin varhaisessa vaiheessa. Onneksi mieheni isä, appeni, on syliä ja sydäntä. Niinpä hänen lapsensa ovat mitä mainioimmat ja tasapainoisimman oloiset ihmiset menetyksestään huolimatta. Oman osansa heidän hyvinvointinsa eteen on tehnyt myös heidän äitipuolensa, nykyinen anoppini, oman parhaan kykynsä mukaan. Me kaikki teemme parhaamme juuri niillä eväillä, jotka meillä on.


Printtasin mustavalkoisen kuvan mieheni äidistä, jossa hän pitää vauvaa sylissään. Kehystin sen tuonne meidän muiden mustavalkoisten kuvien joukkoon, sillä vaikka emme koskaan ole tavanneet, ilman häntä ei olisi miestäni eikä minulla kahta ihanaa sinisilmäistä tyttöä. Kiitos niistä.

Hymyä, please!

No niin, ei tää kahden lapsen kanssa bloggailu niin maailman helpointa olekaan. Aikaa on aika jotenkin rajoitetusti. Olen lisäksi ollut huomaavinani, että nykyään mun on vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun teen lapsen päiväunien aikana kaiken. Siis KAIKEN. Yritän järkätä himan, laittaa pyykit koneeseen, keittää kahvit(ja juoda ne), lukea lehtiä, tehdä askartelujuttuja, naputella duunijuttuja (joo, teen vähän töitäkin äitiyslomalla), tehdä ruokaa ja sitten pitäisi vielä ehtiä kirjoittaa blogiinkin ajatuksia. Ei meinaa ehtiä, ei.

Tänkin aamun olen etsinyt meidän järjettömältä digikuvakovalevyltä kuvaa sukulaismiehestä, josta mun pitäisi maalata muotokuva. Eikä sopivaa löytynyt, huoh. Nyt on sitten etsinnässä sukulaisten kuva-albumeista vastaavaa kuvaa. Mutta pahasti näyttää siltä, että kaikki kuvat ovat perinteisiä "kilsan päästä ja hassu ilme"-valikkoa. Suomalaisten kotialbumien kuvat paranisivat heti 100%, jos kuvaaja menisi heti kättelyssä monta metriä lähemmäs kohdettaan ja käskisi kuvattavan katsoa kameraan tai edes johonkin loogiseen pisteeseen. Lisäksi rajaamalla kuvista saa aika paljon fiksumpia: ei ihmisen päätä keskelle kuvaa ja hulluna headroomia (Pään ylle jäävää tilaa), vaan pää kuvan yläreunaan. Sillai kuten muotokuvissa, see? Ennen vanhaan sitä tämäkin jalo taito osattiin mainiosti, sillä ne muutamat mustavalkokuvat, mitä silloin räpsittiin, on melkein järjestään aika hyvin sijoiteltu ja katseensuunnitettu. Noh, katsotaan löytyykö sopivaa kuvaa. Sitten mun vaan enää pitäisi maalata se kuva, hippadippa.

 Sitten muihin juttuihin. Nimittäin hymyyn. Käyn säännöllisesti kurkkimassa Kannelmäessä itsepalvelukirppiksellä juttuja. Se sijaitsee siinä Kannelmäen juna-asemalla ja sitä pitää "hymyttömän perhe". Ne omistajat meinaa näyttävät siltä kuin koko ajan olisi maailma kaatumassa niskaan. Ei puhettakaan, että tulijaa tervehdittäisiin, saatikka hymyiltäisiin. Olen itse useamman kerran yrittänyt ottaa kontaktia ja sanoa "hei:tä", mutta no such luck, että siihen vastattaisiin. Ne kaksi rouvaa, äiti&tytär maybe, ovat koko ajan siellä suupielet alaspäin. Ihan kirjaimellisesti. Tulee olo, että niitä ei huvita olla siellä ja parasta olisi, jos nuo asiakkaatkin tosta lähtisivät häiritsemästä meidän mököttämistä. Saiskohan siitä nenilleen, jos ehdottaisi pientä imagonkohennusta hymyn muodossa? Se kun ei oikeasti edes maksa mitään lisää? Ei tee oikein mieli edes käydä siellä paikassa, sen verrana negatiivinen tunnelma siellä vallitsee.

 Muutenkin olen miettinyt, että peruspositiivisuudella saa ihmeitä aikaan. Vaikka mä usein bloggaankin näistä epäkohdista, niin sellainen jatkuva nillittäminen ja valittaminen on pitkälle aika kuluttavaa. Muistan aina, kun kävin esikoiseni kanssa yhdessä leikkipuistossa, missä oli sellainen lastenryhmä, jossa yksi niistä "opeista" oli parikymppinen tyttö. Se aloitti keskustelun valittamalla kaiken maailman vaivoistaan ja poikaystävästään, joka ei "kyllä koskaan tule mua kosimaan". Kaksikymppisenä! Huh, millainen se mahtaa olla 50-vuotiaana! Mun olisi ehkä silloin pitänyt sanoa sille, että se ei varmaan ite huomaa, miten paljon se nillittää kaikesta negatiivisesta. Ei ihme, jos se sen ukko ei halua naimisiin sen kanssa, sillä en mäkään jaksaisi kuunnella tollaista valittamista ollenkaan! Yrittäkäämme siis luoda ympärillemme enemmän positiivistä pöhinää ainaisen valittamisen sijaan.

 Minäpä aloitan: Tässä päivässä on paljon hyvää! Sain nukuttua tarpeeksi. Sain puettua melkein kolmivuotiaalle tyttärelleni vaatteet ilman kummempia kommervinkkejä. (Myöskään valitsemani Hello Kitty-asusteet eivät aiheuttaneet nurinaa.) Pienempi tyttäreni nukkuu nyt kolmatta tuntia aamu-uniaan, jeee! En löytänyt sukulaismiehen kuvaa, mutta minulla on vanha intuitio, että se kyllä vielä löytyy! Löysin sieltä negatiivisten ihmisten kirpparilta mainion pinkin tunikan, joka suorastaan säteilee hyvää mieltä. Aurinko paistaa, kyllä se siitä ihmiset!

Irrallisia ajatuksia

On esimerkiksi se, että miten voi olla, että tv-shopin tyyppien mielestä on jotenkin tällä hetkellä tosi cool, että naiset käyttäisivät sellaisia urheiluliivimäisiä "jokasään" rintsikoita?! (Tätä mainontaa tulee siis kolmelta kanavalta yhtä aikaa?!) MIKSI kukaan itseään kunnioittava naisihminen käyttäisi sporttitoppia muuten kuin urheillessa?! Joten ei todellakaan ole kyseessä "kauniit, monikäyttöiset ja ainoat rintaliivit, jotka enää ikinä tarvitset", vaan rumat urheiluliivit. Piste. Yksi naiseuden iloja on ostaa kauniita alusvaatteita ja tehdä se ihan hartaudella. Ei suinkaan ostaa tv-shopista "one size fits for all"-liivejä, tsiisus! Että en tajuu. Jokuhan noita kuitenkin ostaa, vaikka en vaan voi mitenkään tajuta, että kuka! (Ehkä se on joku, joka käyttää niitä Tarjoustalon xxl-alushousuja, eheh-he.)

Sitten olen pohtinut sitä, että miksi kotiäideille (ja eläkeläisille) suolletaan niin hirveää sontaa katsottavaksi. (Tv-shopin ohella.) Suoraa itsemurhakamaa on ainakin Vanessa ja pikkuväki, Saran ja Merituulin metropolit, suurin osa jenkkien synnytysohjelmista, Cesar Millanin koiraohjelmat ja lääkäriohjelmat. Ei jaksa, ei pysty, ei voi. Okei, katsojaluvut ei varmaan päivällä ole kovin huipussaan, mutta ihan kamalaa kuraa noi on kaikki.

Ja sitten tää yksi jenkkien neulontaohjelma! Siellä ne värkkää beigeissä villaliiveissään mitä jänninpiä juttuja! Niinkuin nyt pääpantaa, jossa on tasku kännykälle! Niin kuin ei muuten olisi tarpeeksi nörtti, vaan pitää vielä laittaa se panta päähän ja piristellä puhelinta siellä! Mikä noita ihmisiä vaivaa? Voisi neuloa vaikka jotain fiksua, sisustuslehdet on pullollaan mainioita ideoita, niin ei: värkätään villapanta kännykkätaskulla! HUoh...

Sitten mä olen ehtinyt pohtia myös Anna-lehden kansikuvia. Niillä on stailina istuttaa naiset tuolille vähän lysyyn, käskeä niiden avaamaan jalat ja laittamaan polvet yhteen. Kuinka keharilta voi nainen näyttää! Lisäksi reidet näyttää ihan järkyiltä tukeilta johtuen kuvakulmasta. Mutta ennen kaikkea se imago: "Mie oon tällainen pikkuinen tytönhupakko, jalatki söpösti vinkkurallaan ja miul ei oo oikeita ajatuksia yhtään päässä, tsihihi!". Kuvaajan, joka käskee mennä tollaiseen asentoon, voisi vaihtaa heti. Tsuptsup.

Että tämmöisiä epäkohtia on tullut vastaan. Ja sitten havainto omasta elämästä: Olen aina inhonnut naisia, jotka puskevat vaunuilla Hulluille päiville. "Miksei noi vaan voi jättää noita vaunuja himaan!" No katsos rakas teini-ikäinen itseni, sitä kutsutaan heitteillejätöksi, jos ne jättää vauvansa kotiin ja lähtee yksin Hulkkareille. Siksi ne ei voi olla tulematta ilman vaunuja. Selvisi sekin tässä eilen, kun puskin itse omine vaunuineni iloiseen Hulkkarimammojen joukkoon! (Ja ihan tiedoksi: Hulkkareilla käyminen vaunujen kanssa tehostaa kaikkea: Ei ole aikaa kelailla turhia. Ostokset vaan huishais vaunujen päälle ja kassalle. Onnistuin tunnissa pistämään sileäksi usemman satasen. And it felt good!

Sairaalaoloa

Oli sitten tällainen pidempi tauko, koska vauvahan joutui sitten flunssansa kanssa niin huonoon kuntoon, että jouduttiin lähtemään Lastenklinikan päivystykseen toissa lauantaina keskellä yötä. Hengitys oli aika pinnallista ja rohisevaa, joten muksu autonistuimeen ja sairaalaan. Ja hyvä kun mentiin: Happisaturaatio olo aika huono, nukkuessa tippui tonne lähemmäs 80. Lisäksi nenä oli täynnä räkää ja myös lämpöä oli. Kokeissa selvisi, että pikkureppanalla on rs-virus ja molempien korvien korvatulehdus. Ei mikään pieni juttu vastasyntyneelle. Niinpä me saatiin käsky jäädä sairaalaan.

Lastenklinikalla ei ollut meille tilaa, joten jouduttiin ambulanssikyydillä Jorviin, Espooseen. Siellä meillä oli sitten huone, jonne mahtui majoittamaan 2 aikuista ja 2 lasta. Huone itsessään oli kyllä tosi pieni koppi, joten kun sinne kahden päivän jälkeen muutti toinen potilas, niin ei siellä nukkunut varmaan kukaan. Lapset oli vuorotellen itkemässä ja hoitojen aikaan ne huusi raukat kuin palosireenit. Hoito oli kyllä erinomaista ja hoitajat ihan mahtavia, mutta ne tilat oli kyllä aika kurjat. Me vanhemmat nukuttiin lattialla patjoilla sairaalasänkyjen vieressä.

Ja vaikka isompi lapsi oli isänsä kanssa ja sillä oli kaikki hyvin, niin kyllä mua riepoi se ikävä myös sen luo. Kuulin, että se oli itkeskellyt mun perään ja se tuntui niin pahalta. Vaikka sitä sille selitti, kun kävivät vierailulla, niin joka kerta se kysyi, että "Etkö sinä äiti tule kotiin siskon kanssa?". Väsyneenä sitä sai taistella tosissaan itkua vastaan noissa tilanteissa.

Pahinta oli kyllä katsoa sivusta, kun oma lapsi on kipeä. Se tuskan määrä on kamala, kun sitä sattuu. Mä tiedän kaikella järjellä, että ne hoidot auttavat lasta voimaan paremmin, mutta kun se huutaa kuin hengenhädässä, niin kyllä siinä itselläkin itku pääsee. Tippakin sille laitettiin ja silloin mä en saanut olla samassa huoneessa. Kuulin käytävän päästä, kuinka se itki ja jos joku menee ihan läpi mun puolustuksesta, niin se on se. Ettei voi edes sanoa, että "se on kohta ohi ja että äiti on tässä." Auts, edelleen tulee vedet silmiin, kun kirjoitan tästä. Mä en ymmärrä, miten ne vanhemmat, joiden lapset on vakavasti sairaina, jaksaa. Se vaatii jotain yli-inhimillisiä voimia. Mulle voi viikko tuolla sairaalassa yksin lapsen kanssa oli tosi iso koettelemus. Se, ettei voi antaa vastuuta hetkeksikään kelleen muulle (siis lapsen isälle esimerkiksi) on aika raskasta. Ja se tilanpuute. Ei ole mitään herkkua jakaa muutamaa neliötä tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Henkisesti sitä oli tosi lujilla. Vikana päivänä mä menin syömään aamupalaa käytävälle (lapsi nukkui ja näin sen happiarvot monitorista), koska muuta paikkaa "olla yksin" ei ollut. Siinä sitten natustelin sämpylää ja itkin. Mä mietin, että miten mä jaksan vielä, jos joudutaan olemaan sairaalassa vielä yksi yö, mutta se oli just se päivä, jolloin lääkäri totesi vauvan voivan niin hyvin, että päästään kotiin. Ja ilolla ei ollut rajoja.

Arki kotona kaiken sairaalassaolon jälkeen on taas ihan luksusta. Lapsi on helppo, aurinkoinen ja ihana. Viime päivinä se on aloittanut hymyilyn ja mä hymyilen kilpaa sen kanssa. Kevät saa tulla!

Unen määrästä ja ehkäisystä

Nukkuminen on nykyään erilaista. Se menee sellaisissa sumeissa pätkissä. Välillä nukun useamman tunnin ja välillä tuntuu, etten ollenkaan. Lisäksi kun välillä havahtuu hereille, sängyssä nukkuu neljä henkeä: isompi tyttö isänsä paikalla, minä&vauva mun paikalla ja isä jalkopäässä. Se kuulemma on isoin tila, missä mies mahtuu nukkumaan, kun tytöt on vallanneet sängyn muuten. Hahaa, täytyy antaa sille jossain vaiheessa luksus nukkua koko yö yksin vaikka vierashuoneessa. Mun oma luksus on sen verran pitkän matkan päässä vielä, että turha haaveillakaan sellaisesta.

Mutta kaikkeen kuulkaas tottuu. Täällä mä bloggailen, vaikka olen klo 5.30 pompotellut vauvaa ylös alas ja syöttänyt pullomaitoa. Luksusta on nukkua useampi tunti yhtä mittaa. Ja miten sitä ei tajua, ennen kuin on lapsia, miten LUKSUSTA on nukkua koko yö. Tai vaikka 6h putkeen, ah!

Silti tokan kanssa kaikki on helpompaa. Vaavi kiskaisi (kuten arvata saattaa) isosiskonsa tarhasta saaman flunssan myös ja on nyt siis kipeenä. Pieni rohiseva nyytti. Mutta siinä missä ekan kanssa itkeä tihrusteli, kun toinen oli kipeenä, nyt sitä osaa ottaa sen eri tavalla: näitä tulee ja menee. Suppoa vaan hanuriin ja syliä, niin kyllä se siitä. Ei se auta stressata, eikä sille kiukulle mitään mahda. Kurjaahan se on olla tollainen 60 senttinen pötkö, jolla on limaa kurkussa, eikä tapaa saada sitä ulos. Kyllä se mahtaa olla paskamaista.

Eilen isompi joutui myös nukuttumaan itse itsensä, kun pieni huusi kuin palosireeni ja en voinut nukuttaa sitä samalla. (Mies oli pitkästä aikaa nyrkkeilemässä, joka on sen henkireikä.) Kun vauva veti happea, kerroin isommalle tilanteen ja niin hän sitten meni kiltisti yksin nukkumaan. Oltiin onneksi just ehditty lukea iltasadut ja suukoteltu. Yleensä mä hetken luen lehteä/kirjaa isomman huoneessa, mutta tällä kertaa se jäi nyt sitten välistä. Mutta ihanaa jotenkin sekin, että asiat menee sitten omalla painollaan, kun ne ei mene vanhalla tutulla tavalla.

Nyt muksun syntymästä on kuukausi ja mä olen mielestäni jo "ihan entisen kokoinen". Ainoa vaan, että kaikki vaatteet on pienentyneet itsestään kaapissa?! Toisin sanoen, tässä on about 15 kiloa väliä mun omiin vaatteisiin. Hippadippa. En syö keksejä, en syö roskaruokaa, en syö sokeria ja jos tällä ei kilot tipu, niin ei millään. Mä en aijo ostaa tämän kokoisia vaatteita, koska en aijo olla tätä kokoa kovin kauaa. Kun vain kuluisi nyt ne pari kuukautta, jonka aikana pitää välttää hyppimistä ja liikaa huhkimista, niin voisin mennä taas zumbaan ja muille tanssitunneille! Voisin alkaa juosta ja palata taas seinäkiipeilemään! Nyt toi vaunuttelu on kyllä riittävää liikuntaa ja teen sitä kyllä kiitettävästi, mutta en vaan malttaisi millään odottaa, että saa taas olla "oma itsensä". En tajua, miten sitä jaksaa läpikäydä enää yhtään raskautta! Mutta onneksi sitä nyt ei tarvitse hetkeen huolehtia!

Josta puheenollen: ihan kauheastihan noita ehkäisykeinoja ei sitten ole... Meinaan että jos ei halua syödä pillereitä ja ei luota varmoihin päiviin, niin se on sitten kumi tai kierukka. Kumin kanssa säätäminen on edelleen ihan hanurista, joten kaippa sitä on kierukkaa sitten kokeiltava. Mutta on siinäkin sitten vaihtoehdot: hormonikierukka tai kuparikierukka. Kuparikierukka saattaa saada aikaan välivuotoa ja tiputtelua (uujee) ja hormonikierukka on taas hormonaalista ehkäisyä (=hirviövaara). Mutta kuulemma hormonikierukassa hormoni on paikallista, eikä aiheuta samoja oireita kuin pillereiden syönti. Ok, kokeillaan. Mutta jos se tekee yhtään mitään oireita, niin hankkiudun siitä samantien eroon. Sitten mies saa parhaansa mukaan keksiä meille sopivan ehkäisymuodon, koska mulla loppuu sitten keinot. MISSÄ on miesten ehkäisypilleri, kysyn vaan?!

Sisustusohjelmasuora

Tv suoltaa sisustusohjelmia siihen tahtiin, että siihen määrään meinaa hukkua. Kotiäitinä sitä ehtii kurkkia muutamaa ainakin ja tässä on listaa mun suosikeista:

-Uusi elämä maalla
Liv:ltä tuleva mainio sarja, jossa ihmiset vinksahtaa ja ostaa jonkun järjettömän röttelön, jonka sitten nollabudjetilla aikovat laittaa kuntoon. En koskaan lakkaa ihailemasta sitä optimismia, jota ohjelmassa esiintyy. Ihan hirveäkin pommi vaan kummasti tulee valmiiksi. Kannattaa kurkata. Kaikki omat projektit on tämän rinnalla aina ihan pala kakkua.

-Suomen kaamein kämppä (Sub)
Työn ja viihteen puolesta on pakko nostaa tää esiin. Teuvon suunnitelmat eivät välttämättä ole aina jokaisen makuun, mutta tylsiä ne eivät ainakaan ole.

-Tyylivarkaat (Mtv3)
On tässä paljon ärsyttävääkin, mutta ohjelmasta on hyvä varastaa ideoita myös omaan kotiin.

-Sisustusmatkalla Minnan kanssa.(Liv)
Mainioita eurooppalaisia sisustuskohteita ja kauppoja. Pääsisipä joskus itse yksin tollaiselle matkalle!

-Sisustus uusiksi miehen tapaan (Liv)
Ai kauhee, mitä noi äijät kelaa, kun ne suunnittelee kodin uusiksi! "Ja otetaas bisset ennen kuin tehdään yhtään mitään". Viihdettä, ei niinkään sisustusideoita tarjolla.

Ei muuta kuin boxi nauhoittamaan ja sohvalle. (Oih, mikä haavekuva! T:Kahden lapsen äiti)

Perhoset vol2

Tässä on kuva toisesta perhostaulusta, jonka tein ystävälleni lahjaksi. Päätin muuten lopullisessa versiossa spreijata ton paspiksen mustaksi ja siitä tuli paljon parempi! Harmi, kun en muistanut ottaa lopullisesta versiosta kuvaa! Ostin siis askartelukaupasta mustaa spray-maalia ja takapihalla Hesarin päällä spreijailen sitä kolmeen otteeseen. (Kolmeen siksi, ettei maalia tule kerralla liikaa ja paspis kastu.) Ilmeisesti saaja oli lahjaansa tyytyväinen ja mikäs, musta on vaan kiva askarrella näitä. Katotaan, jos teen vielä useammankin version.

Sylikissa

Uusi babyski on mamman mukula. Se tarkoittaa sitä, että se nukkuu kaikkein parhaiten, kun saa rötköttää mun päällä tai kainalossa. Jos sitä yrittää hienovaraisesti siirtää, niin se pongahtaa hereille ja tillittää nappisilmillään mua syyttävästi. (Okei, ehkä se "syyttävästi" on vaan väsymysharhaa.) Ihan kiva juttu, että me ollaan bestiksiä, mutta voishan se kyllä joskus jossain muuallakin nukkua? Meillä on olohuoneessa pieni riippukeinun näköinen vauvan punkka, jota voi heilutella narua vetämällä. (Insinööri perheessämme viritti narun.) Mutta ei, se liike ei ole tarpeeksi "möykkyistä" Babyn mieleen. Ite sitä liikkuu kuitenkin vähemmän tasaisesti. Mutta joo, symbioosissa ollaan.

Tää ei tietenkään pitäisi olla mikään yllätys, mutta on se silti. Eka muksu vietti kaksi ensimmäistä elinpäiväänsä isänsä kainalossa, kun mä olin teholla ja kas: se on aina preferoinut isäänsä hoitajana. Mutta tämä on saanut olla äidin sylikissa alusta alkaen ja se näkyy. Kyllä se isänsä sylissä myös nukkuu, mutta musta tuntuu, että äidin syli on sen suosikki. Onneksi myös pullomaito maistuu, sillä muutenhan mä olisin aivan kotinakissa! Yllättävän hankalaa tällaiselle itsenäiselle äiti-ihmiselle tämä vaihe. Toki mä annan syliä ja sydäntä juuri niin paljon kuin se haluaa, mutta on hämmentävää, että muksuissa voi olla huomattavia eroja jo ihan pienestä.

Onneksi myös tietty chilliys on jatkunut. Ekat pitkät unet kestää 22.00-03.00 ja sitten aamuyöstä on tankkausta, nukkumista ja ylös noustaan 8.00. So far so good.

Nyt on lopetettava, koska sylikissa ilmestyi taas suosikkipaikkaansa; tissitelakkaan. Kädet ei riitä, joten lisää taas tuonnempana.

Vauva-arkea

Kerron tässä samalla vähän uudesta babyskistä. Ollaan oltu nyt kotona vähän oli viikon ja hyvin on sujunut. Babynen on aika rauhallinen ja kun se saa nököttää tissiin telakoituneena suuren osan päivästä, se on oikein tyytyväinen. Lisäksi se nukkuu kyllä melkoisessa hulabaloossa, kun isosisko pitää mekkalaa yllä. Ei me kyllä olla pyritty hyssyttelemään tilannetta yhtään, on parempi kun muksu ei totu nukkumaan aina vain hiljaisuudessa (ja pilkkopimeässä).

Tietenkin toi rytmi on babyllä niin, että se nukkuu parhaat päikkärit päivällä ja alkuillasta. Yöllä se haluaa tankata maitoa ja ollaankin oltu ihan kiitettävästi silmät ristissä sitten aamulla. Vedetään vuoropäikkärit miehen kanssa, jotta saadaan nollattua päivällä väsymystasoa. Mutta silti tää on toistaiseksi ollut paljon helpompaa kuin ykkösen kanssa. Ehkä myös siksi, kun ite on paljon rauhallisempi. Asiat menee painollaan ja muksu kiekuu ajallaan, ei se ole niin vakavaa. Joten lapsen rauhallinen asenne on tarttunut muhun - tai toisinpäin.

Mainio piirre tässä muksussa on se, että se ei turhia raivoa. Kaikki perustarpeet kun on hyvin, lapsi on tyytis. Tää tietenkin voi olla hyvin ohimenevää ja tilanteet vaihtuu viikoittain, mutta so far so good. Muistelen, että ekan kanssa oli paljon enemmän itkeskelyä ja hermojen kiristymistä. Siis molempien tahoilta, sekä lapsen, että vanhempien.

Mies on ollut kakkosen tulon jälkeen ehkä vähän väsyneempi kuin ykkösen aikaan? Se ehkä jossain sivulauseessa sanoi, että sille saattaisi riittää kaksi lasta. Noh, kattellaan. Mä olen psyykannut itseäni siihen kolmoseen, mutta ei se nyt kirkon kirjoissa kuulutettu lausunto ole. We'll see. Mut seuraavaan raskauteen mä haluaisin kyl personal trainerin. Suostuiskohan joku lehti tekemään seurantajutun naisesta, joka ei enää halua ottaa 27 raskauskiloa?

Kirppislamppu

Pitää vielä laittaa erikseen kuva tosta kirppislöytölampustani, joka näkyikin edellisessä kuvassa. Lampun runko löytyi siis ruman varjostimen kanssa kirpparilta ja ostin siihen sitten Prismasta uuden varjostimen. Nyt on se on aika staili. Kun vastaan tulee vähän rouheampi varjostin, nappaan sen sitten talteen. So far se toimii meillä yövalona makkarissa, kun toi babynen haluaa tetsailla koko yön tissiltä toiselle ja hermostuu, jos ei näe mitä on tekemässä. :)

Hyvä boogie!

Sisustusintous ei ole mennyt minnekään, vaikka babynen tulla tupsahtikin. Nyt mulla on vaan vähän vähemmän aikaa toteuttaa itseäni. Noh, onneksi lapsi nukkuu hyviä uniputkiä (aamu-unet 2,5h, päiväunet 3,5h ja nyt on menossa iltapäiväunet ennen lopullista nukkumaanmenoa.) ja niiden aikana saa tehtyä kotihommia. Ja askarreltua. Myös yön pimeinä tunteina tajusin, että en ole varmaan laittanut kuvaa meidän makkarin tekstistä. (Siis siitä samaisesta laamalangasta muotoiltua tekstiä, joka meillä oli Rööperissäkin?) Mutta siis nyt kyseessä on makuuhuoneen seinä ja koska teksti on suoraan pinnasängyn yläpuolella, niin tällainen siitä tuli:


Ehkä se siitä sitten taas muotoutuu muuksi, kun babynen muuttaa omaan huoneeseen. (Tai siis isosiskonsa kanssa samaan huoneeseen.) Siihen tosin menee hetken aikaa. Ja tän tokan kanssa sitä osaa jopa vähän nauttia näistä äitiyden hiljaisista hetkistä: kainalokkain nukkumisesta ja pitkistä päiväunista imettäen. Ehkä tosiaan lapsi tuo mulle kanssa ripauksen rauhallisuutta omalla rauhallisuudellaan.

Ja hassua muuten, tämä muksu noudattaa kellontarkasti "mahansisäistä" rytmiään. Se hillui iltavillissä aina klo 22.00 hujakoilla ja nyt sama jatkuu: baby on ehdottomasti pirteimmillään siihen aikaan. Yritetään nykiä sitä rytmiä sitten aikaisemmaksi jossain vaiheessa. Mutta joo-o, kyllä se on lungi tapaus. Ihanaa!

Mä muuten olen ollut taas "oma itseni" tän raskauden jälkeen. Jotenkin mahtavaa olla omassa kropassa. Ei se vielä entisellään ole, mutta hyvin se kyllä palautuu. Little by little. Mut henkisesti mä säkenöin. On jotenkin niin paljon helpompi olla. Ei huolta raskauden jälkeisestä masennuksesta! Kun eilen vielä pääsin kampaajalle ja se teki mulle mainion tukan, niin kylläpä on rouva hymyillyt! (Ja ihan puskista löysin vielä hyvänhintaisen ja kivan kampaamon tästä meidän läheltä. Sinne mennään uudestaankin!) Kohta, kun kroppa on vähän toipunut, se pääsee salille, juoksemaan ja seinälle kiipeilemään! Ja onnen määrä sen kun lisääntyy!

She is here!

Maailman suloisin ja isoin pikkutyttö saapui maailmaan 22.2! Mittoina 53cm ja 4580! Onneksi siis sain käynnistyksen ja lapsosen saateltua maailmaan ajallaan, sillä jos se olisi mennyt yli, niin kokoluokka olisi ollut liian iso. Ei se mitään kahvillakäyntiä silti ollut. Pohdin siinä ponnistusvaiheessa, että kyllä sitä on HULLU, kun on taas tässä tuskassa pyörimässä.

Ainoa mainio kama, mihin taas synnärissä pääsi käsiksi, oli ilokaasu! Olin taas aivan pilvessä siitä! Ihan hallukamaa! Musta tuntui tällä kertaa, että olin reiveissä. Lapsen sydänäänet oli biitti ja kätilön+mieheni puheet muodostivat pahimpia ysärikappaleita miesmuistiin! Aina vika sana jäi "junnaamaan" kappaleen mukana. Aivan skitsoa - ja mahtavaa! Sain myös naurukohtauksia ja kuulin taas olevani "Aku Ankka-ääninen". Aika monet kappaleet sitä ehti kuunnella päässään tonkin synnytyksen aikana.

Vauva voi tosi hyvin heti alusta alkaen ja tuntuu olevan aika chilli tyyppi. Se nukkuu ja syö. Odottelen kovasti, että onko tää vain muutaman viikon kuherruskuukausi ja sitten alkaa huuto ja parku. So far so good - ja mä nautin. Olen tänään käynyt kampaajalla (vauva ottaa myös pullomaitoa mielellään) ja palailin sitten takaisin imetysrumbaan. Kaikki on jotenkin tyyntä ja rauhallista.

Neuvolatäti kävi eilen ottamassa mitat ja baby oli ottanut kahdessa päivässä 200g lisää painoa. Hyvin siis saa maidosta mahantäytettä. Valtakunnassa kaikki hyvin!

Still here

Joo, en mie missään synnyttämässä ole, vaan tiukasti täällä kotona. En vain ole keksinyt mitään kirjoitettavaa. Projektit on vaiheessa ja lapsi mahan sisällä, joten mitään edistystä ei kummallakaan saralla ole tapahtunut.

Alan olla ihan valmis saamaan mukulan maailmaan keinolla millä hyvänsä. Tää 9kk on pitkä aika odottaa. Kai se on myös "Sopiva" aika, koska sitten sitä on täysin valmis kestämään vaikka mitä, kunhan lapsi tulee ulos? Kyllä se luonto on sen fiksusti laskenut. Onneksi ei sentään olla norsuja. (Tai kuka on ja kuka ei, heh...) Mutta jotenkin tässä vaiheessa sitä on ihan luovuttanut: toi ei tule tuolta millään ilveellä! Se pitää käynnistää maailmaan, koska se on ihan liian tyytyväinen asuessaan masun lämmössä. Onneksi mulla on lääkäriaika ensi torstaina (joka muuten on laskettu päivä) ja sitten mä pistän kaiken peliin, että en enää joudu ulos sieltä talosta. Mutta 4,5kg:n muksulla ne saa olla helkatin edesvastuuttomia, jos ne meinaa mut himaan vielä laittaa lasta kasvattelemaan.

Nimiasia tuottaa päänvaivaa. Etunimi on melko varma, mutta suuressa viisaudessani annoin esikoiselle 3 etunimeä, joten kakkosen pitää saada vähintään sama. Ollaan tässä miehen kanssa lallateltu ties mitä rimpsuja, mutta ei vielä sopivaa ole löytynyt. Eilen se heitti ihan puskista aika hauskan nimisarjan, katsotaan joskos se nyt sitten vaikka olisi "se". Tarkkaa hommaa, ettei tule lätkäistyksi mukulalle mitään epäsopivaa. Toisaalta, mua vähän houkuttaa kutsua sitä Bertaksi, Helgaksi tai vastaavaksi, jos se painaa tosiaan sen 4,5kg...

Au ja jee!

Lapsi tulee kohta läpi mun mahasta. Siis potkimalla koipensa tosta mahanpeitteiden läpi. Voe helevetti, kun on raskaita nää vikat viikot. Lisäksi liitoskivut on pahentuneet. En muista, että ekan kanssa olisi ollut ollenkaan tällaista? Nyt lähtee kuin puukosta survaisten tonne nivuseen ja alas jalkaa pitkin. Seisominen ja käveleminen aiheuttaa tuskaa. Ja erikoisuutena on selkäkipu, joka tulee esim. rasituksesta tai vaikka sohvaan istumisesta. Sellainen tykyttävä (niinkuin joku päävaltimo tuolla pumppais kipua joka paikkaan) lamaannuttava kipu, jonka aikana koko kroppa "nykii" kipusykkeen mukana. Ihan kauheen kivaa. Jos lapsi ei kohta synny, meikä tulee hulluksi.

No kaiken tämän raskauskipuilun keskellä pieni ystävänpäivän riemunpilkahdus: saatiin kavereiden kanssa mahtavat liput Madonnan keikalle. Viimeksi en päässyt, kun mukula syntyi just samoihin aikoihin ja nyt sitten saatiin revanssi! Ladyt tulee meille viettämään tyttöjen viikonloppua ja mies saa olla mukulavastuussa sen aikaa, kun käydään vähän shoppailemassa ja keikalla. NIIN kivaa. Jaksaisikohan se ajatuksen avulla taas seuraavan potkusarjan..?

Noh, pakko on todella hyvä sopeuttaja. (Synny!)

Jäiden polttelua

Tänään on taas tällainen päivä. En millään meinaa jaksaa tätä raskautta. Alakulo vaivaa. Jokainen askel alkaa olla aika tuskaa, kun lapsen paino heijastelee nivusiin ja jalkoihin kipusäteinä. Mikset sä voi jo syntyä?

Lisäksi mun täydellisesti toiminut ihoni oli saanut osumaa! Raskausarpia! Mid vid?! Eka raskaus meni ilman yhtään osumaa ja nyt huomasin, että oli tullut osumaa. Ei onneksi pahasti, mutta silti niin, että ottaa päästä. Aika alamasuun ne oli osuneet, eli ei ne nyt suurelle maailmalle näy. Parempi niiden silti olisi vaalentua ja hävitä näkyvistä, saadans. Luin just netistä aiheesta ja joku nainen referoi siellä, että "Nehän on vaan kunniamerkkejä naiselle!" Joopajoo. Jos saa valita niin mielummin mä otan ehjän ja sileän ihon kuin "kunniamerkkejä".

Lisäksi voin kertoa kaikille teille nerokkaille 16-vuotiaille teineille, että napakoru on ihan helvetin tyhmä idea! TYH-MÄ! Eipä sitä paljon silloin kelaillut, mutta näin toisen raskauden aikana voin sanoa, että ihan sellainen reijätön napa olisi varmaan näyttänyt fiksummalta. Kyllä se siitä palautuu, mutta olis se iho ehjänä salettiin kivemman näköinen. Kyllä ne isä ja äiti oli taas oikeassa, piru vie. (En tosin aijo sanoa sitä niille.)

Panta pään ympärillä kiristyy.

Pain, sweat and tears

Puuduttaa. Mukula kuljettelee koipiä pitkin vatsanahkaa ja painaa päällään niin pirusti mua, että välillä tähtiä sinkoilee silmäkulmissa. Voi auvoa, voi riemua ja pitkien päivien hidasta kulumista. Ole nyt, rakas laps, sen verran teräväkantapäinen, että teet pienen reijän kalvoihin ja alat syntyä!

Talsin viimeksi -09 heinäkuussa Malminkartanon jätemäen päälle ja seuraavana päivänä syntyi tytär. 400+ askelmaa ja it did it. Pitäiskös taas lähteä reippailemaan, kun pakkanenkin on laskenut? Kun vaan kestäis noi nivusista jalkoihin singahtavat kipusäikeet...

Kyl on naisen elämä erikoista. Ensin tsemppaat hulluna, että sovit kokoluokkaan 36. Sitten tietentahtoen hankkiudut kokoluokkaan 46 ja kärsit armottomia tuskia sen vuoksi. Sitten on taas kiri kohti kokoa 36. Pain, sweat and tears.

4 ilon kiloa

Käytiin taas kokoarviossa. Mukula on nyt 4kg arvion mukaan. Mä olen viikolla 38. Viikolla 40 se on 4,5 ilon kiloa. Hippadippa. Valmiiksi jo tuskanhiki otsalla.

Jännä juttu muuten, mä tiesin tänään samantien, kun kävelin sisään lääkärin juttusille, että voin kääntyä kannoillani ja kävellä kotiin jatkamaan odotusta. EI puhettakaan käynnistämisestä. Sen otsassa luki "lapset syntyy ajallaan", kun se katsoi muhun. Sitten se myös kyseli aivan muita juttuja ja lähinnä musta tuntui, kun siellä olisi ollut tiellä. "Oikeiden, apua tarvitsevien potilaiden tiellä". Tosi kivaa, kun tulee sellainen olo lääkärillä käynnistä. Kätilö oli taas ihan mahtava, mutta noi lääkärit...Ai tsiisus, ne on kyllä oma rotunsa.

Mutta joo, täytyy jatkaa odottelua. Mä ymmärrän, että se on mukulan parhaaksi (ja munkin, sillä sitten kroppa ei ehkä saa niin slaagia ja mä menetä 9 litraa verta?), mutta eipä se tätä vitutusta tähän loppuhetken olotilaan poista. Kypsää hommaa.

Kaurakoira vol2

Koska mulla ei ole kuin aikaa, päätin ommella yhden kauraketun (josta tuli kaurakoira) varastoon odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin sen voi viedä jollekulle lahjaksi. Tällä kertaa tsemppasin ja muistin ottaa vähän kuvia työvaiheistakin. Ihan kauhean yksityiskohtaisiahan ne ei ole, mutta jos ompelukone on yhtään tuttu, niin homma hoituu kyllä.

Tässä on lakanakankaasta ommeltu kaurapussin tyhjä versio. Siihen ommellaan pystysuoria ompeleita, jotka muodostaa kauralle sopivat taskut. Näin kaura lepää tasaisesti sitten olkapäillä, eikä humpsahda päihin, kuten yleensä kauratyynyissä. Hieman enemmän vaivaahan tässä on, mutta toimivuus on myös paljon parempi. Olen kuullut, että riisistä saa tehtyä ihan yhtä lailla onnistuneen lämpöpussin.


Tratti on käytännöllinen, kun noihin lohkoihin jakaa sopivan määrän kauraa. Niin sitä ei humpsahda liikaa. Täytän aina rivin kerrallaan ja sitten ompelen koneella uuden poikkiviivan, johon täytän seuraavan erän kauraa.


Seuraavaksi mallasin valmiilla kaurapussilla fleece-kankaasta koiran kropan sopivan kokoiseksi.


Musta on hauska käyttää fleecen kanssa jotain muuta kangasta tassujen (ja korvien) kohdalla. Nappasin lapsen vanhan punaisen pallo t-paidan ja varastosta löytyi sinistä pallokangasta. Niitä sitten tassujen toiselle puolen. Tän jälkeen ne ommeltiin kroppaosaan kiinni.


Hauvan naamaksi ompelin siksakilla vähän turvan mallia ja toisen silmän kohdalle ruksin. On vähän kovia kokeneempi kaurakoira this time. Naamaanhan voi sommitella oikeastaan mitä vain, fiilispohjalta.


Naamakuva valmiista hauvasta.


Tällainen lopputulos tällä kertaa. Hieman on kapoinen naama tällä kaurakoiralla. Ehkä se on ajokoira?

Ihania pieniä sisustusasioita

Olen laittanut itselle talteen kivoja nettisivuja, joista poimin ideoita ja sisustusjuttuja omaan kotiini. Vanha tuttu www.somanet.fi on ottanut sivuilleen myös tosi kivoja uusia ideoita ihmisiltä! Aion toteuttaa ideanurkasta ainakin tuon väriliitu-taulun ja varmaan myös tuön pitsilampun! Sormet oikein syyhyää, että pääsisin tekemään noita! Hitsin hitsi, pitäiskö mun nyt oikeasti käydä joku päivä viemässä mies duuniin, että saan auton ja voin ajaa jonnekin kirppikselle ostamaan pitsiliinoja! Miten mä ehdin toteuttaa kaikki ennen kuin mukula syntyy!?

Luovaan puoleen tää raskaus siis vaikuttaa todella pirtsakasti! Pulputan luovuutta ja tekisin mielelläni vaikka koko päivän taidetta! Ihan selvästi mun pitäisi jättäytyä vapaaksi taiteilijaksi. ;-)



Tässä Somanet:stä saatava IHANA hattulamppu, joista haaveilen. Noita pari vierekkäin vaikka keittiön pöydän päälle, sí?

3 viikkoa

Sisustelun väliin raskauspuhinaa. 3 viikkoa h-hetkeen. Eilen käytiin Kättärillä ihmettelemässä babyskiä ja sydänäänet olivat kuulemma jotenkin liian rauhalliset, vaihtelua olisi pitänyt olla enemmän? Rytmi oli siis tasainen ja babyski hyvän kokoinen, mutta enemmän vaihtelua mikrotasolla (?!) olisi pitänyt tapahtua. No sitä sitten seurattiin ja mä join mehua, jotta alkais actionea tapahtumaan. Kyllä ne vähän enemmän pomppivatkin sitten, joten pääsin kotiin. Mutta pitääkö tästäkin nyt sitten huolehtia?! Argh!

Mä haluan ajatella että muksu on vain rauhallisempaa sorttia, joka otti hyvin lungisti mittaustilanteen. Armaan aviomiehen pulssi on myös todella rauhallista sorttia, joten joskos tämän muksun luonne sydämineen tulisi siltä puolelta? Mutta tuskallista tässä on odotella näitä vikoja viikkoja. Kulu nyt, aika, kulu.

Lisäksi olen käynyt saamassa suonensisäisesti sitä rautaa. Lääkäriltä tuli kotiin lausunto, että rautavarastot ovat nyt "riittävät". Mitä se tarkoittaa? Ei lukemia, ei tietoja, vain yhden ihmisen lausunto, että ne ovat riittävät?! Siis kenelle riittävät? Tavalliselle, raskaana olevalle naiselle vai naiselle, joka on viime synnytyksessä menettänyt 9 litraa verta, perkele! Napsin siis rautaa kotona ihan samaan tapaan kuin ennenkin, toivoen mun persiljanpuputus auttaa hemoglobiiniin!

Jotenkin sitä välillä miettii tota lääkärikuntaa. Ne on osa sellaisia tyyppejä, että jos tarkemmin katsoisi, näkisi koneen sydämen piipittävän siellä valkoisen takin alla. Jos mä olisin jossain päättävässä asemassa, mä lisäisin isosti empatiaa niiden kurssivalikkoon! Tsiisus. Joskus mun äitiä oli hoitaja lohduttanut ison leikkauksen jälkeen, kun lääkäri ei ollut taaskaan puhua pukahtanut, että "Niiden tehtävä on toimia erinomaisesti skapelin kanssa. Ei ne pysty kuin yhteen asiaan ja olkoon se sitten se täydellinen leikkaus." Totta sekin, mutta välillä korpeaa, että MITEN yhdessä ihmisessä ei voi yhdistyä empatiakyky ja täydellinen puukonkäyttö?!

Hoitajissakin on isoja eroja. Mua lämmitti viimeksi suuresti synnytyksen komplikaatioiden aikaan, kun siellä oli yksi sellainen mua vanhempi hoitaja, josta välittyi se välittäminen ja lämpö. Se oli selvästi tehnyt työtään pitkään ja osasi valaa uskoa muhun silloin, kun alkoi oma kapasiteetti loppua. Mulla tuli mieleen siitä yksi hyvä ystäväni (hoitaja hänkin) ja pahimmissa mutkissa kun tältä hoitajalta sai kysyttyä, että lähteekö tässä henki ja se kertoi, että ei todellakaan! Niin sitä sitten uskoi. Osa salissa olleista hoitajista näytti mun tilanteen kanssa samalta kuin peurat ajovaloissa. Se ei ihan hirveästi lohduttanut. Joten onneksi oli tämä yksi, joka "piti mut hengissä". Joskus se on ihan yhtä lailla henkistä kuin fyysistäkin, se hengissäpito. Kävin sitten myöhemmin viemässä herkkukorin sinne hoitajille&lääkäreille. Olivat kevyesti sen arvoisia kaikki, empatiakykyineen tai ilman.

Tammikoristelua

Koska jouluna ei ollut pakkasta eikä lunta, mun koristelut jäivät ulkona hieman vajaiksi. Onneksi vajetta voi täyttää tammikuussakin! Pistettiin muksun kanssa hopehilettä erinäisiin kuppeihin ja kippoihin, jotka sitten jäädyttyäään pääsivät pihapihlajaan killimään. (Lisäksi nerokkaasti kaikkialla on lyhtyale, eli löysin nuo lyhdyt -70% alella Tiimarista!)

Fly like a butterfly...

Näin sisustuslehdessä kivan perhostaulun ja päätin toteuttaa saman kotona. Tässä ohjeet, jos joku muu innostuu askartelemaan samanlaisen:


Sopiva vanha (ja tarpeeksi ohut) kirja löytyi omasta kirjahyllystä. Luin vielä aukeaman läpi, ettei siinä ole mitään tökeröä.


Printtasin netistä sopivan mallisia perhosen "pohjia" ja piirtelin sitten mallin avulla haluttuihin kartonkeihin mallilla perhoset.


Tein muutamalle perhoselle rautalangasta tuntosarvet ja liimasin perhoset kaksipuolisiksi, mutta pian huomasin homman olevan turhaa, ei kukaan näe sinne "väärälle" puolelle.


Liimaa kirja kuumaliimalla haluamasi värisen paperipohjan päälle. Perhoset odottavat sivussa jo omaa liimausvuoroaan.



Liimaa kuumaliimalla perhoset kirjan keskikohdasta alkaen haluamallasi tavalla. Muutaman perhosen voi laittaa vaikka lähtemään lentoon asti!



Perhoset voivat olla mitä vaan; vanhoja tapetteja, korttipohjia tai vaikka kivan värisiä aukeamia lehdestä.



Perhosia valmiina lentoonlähtöön! Kehykset ovat Ikean perus-Ribbanit. Tuli aika hieno, vaikka itse sanon.

Unelmalista

Päätin nyt kerrankin toteuttaa Amerikkalaista hömpänpömppää ja tein unelmalistan jääkaapin oveen. Siis asioita, joita haluaisin tehdä, hankkia, saada tai toteuttaa. Jain listan nerokkaasti kahteen osaan, jotta mies voi kirjoittaa omalle puolelleen, mitä hänen unelmiinsa kuuluu. Mun listassa ovat kohdat:

1.) Hanki keittiönpöytälevyihin jalat ja kokoa pöytä.
2.) Hanki uudet keittiöntuolit.
3.) Etsi sopiva kristallikruunu portaikkoon
4.) Maalaa olohuoneeseen vihdoin se täydellinen taulu
5.) Käy armaan aviomiehen kanssa syömässä / elokuvissa 1 x kk.
6.) Lahjakortti alusvaateliikkeeseen
7.) Osta jotkut ihanat värikkää korkokengät!

No niin, mitä mainioin lista! Ajattelin, että mies innosta puhkuen täyttää oman puolensa! ..Mutta ei! Sen puoli on edelleen typötyhjä ja mä olin aistivinani, että se kokee hieman ahdistusta koko listasta! Se kommentoi, että suurin osa mun unelmista vaatii sen työpanosta. Öööööö...maybe? Mutta ei sitä oltu koottu vittuilumuistilistaksi, mutta nyt kun tarkemmin sitä katselen, niin saattaahan se siltäkin vaikuttaa. Mies lukee listan saleen näin:

1.) Kokoa jo se fu*king pöytä!
2.) "Kultaseni, aion ostaa desing-tuolit, 10 000e kappale".
3.) Lisää rahanmenoa
4.) Lisää sotkua ja ripustustoimintaa (ja luultavasti taulunkankaan pingoittamista.)
5.) No tämä on ok
6.) Lisää rahanmenoa
7.) Eikö niitä ole jo tarpeeksi?!

Taidan ottaa sen listan pois. (Ja alan haaveilla muutenkin immateriaalisista asioista: Maailmanrauhaa. Peace.)

3,5 ilon kiloa

Mukulaa käytiin tänään tsekkaamassa. Se on oikein päin matkalla maailmaan ja siro kuin mikä: 3,5kg. Huoh. Odotusta olisi siis jäljellä vielä kuukausi. Meillä on suvussa isot lapset ja sainkin kahden viikon päähän seuraavan lääkäriajan, jolloin kokoa taas arvioidaan. Jos muksu on iso ja kaikki muuten ok, niin lapsonen saatetaan käynnistää maailmaan jo viikolla 38. (Nyt siis 36+0.) Kyllä tää odottelu jo silloin riittäisi, viime yö oli taas ihan shittiä pyörimistä kyljeltä toiselle ja mukula singutteli pitkiä jalkojaan mun kylkiluihin.

Mä en muuten oikein enää näe näillä mun silmälaseilla. Näemmä hajataitteisuus tai miinukset ovat lisääntyneet. Sekin vielä. Tänään on näemmä taas negsupäivä. Vuoretellen ne menevätkin, eestaas. Huomennakin on tosin negsupäivä, koska mies lähtee työpaikan virkistys(?)reissulle Tallinnaan. Hippadippa, onko parempaa tapaa saada mukula syntymään, kuin pistää mies Tallinnaan kekkuloimaan?! No ei sen tarvisi vielä tulla, pari viikkoa muhintaa mahassa vielä tekemättä.

Äh, jotenkin tökkii nyt kaikki. Enpä siis valita enempää. Ehkä kerron seuraavalla kerrolla täydellisistä lankuista, jotka löysin. Jotka ovat siis keittiönpöytä, jonka mies joutuu kokoamaan. Ja siis suunnittelemaan. Se oli iloinen! Siitä on hauskaa, kun järjestän sille pikkupikkurprojekteja projektin perään. He loves me sooooOooo! ;-)

Tylsää

Sitä jaksaa vain tietyn verran notkua fb:ssä, selailla nettiä, tarkastaa huuto.net:n tarjontaa ja sisustaa päänsä sisällä. Sitten kotona kököttäminen alkaa käydä tylsäksi. Mulla on tylsyyden multihuipentuma menossa. Kävin hakemassa Prismasta hiekkapaperia, jotta voisin hioa ja maalata meidän keittiön pöydän, mutta tällä erää se ei onnistu, koska ulkona tulee taas lunta. Sisällä en viitsi hioa, kun siitä tulee niin hulluna pölyä. Joten täällä taas ollaan ja ihmetellään näitä samoja seiniä. Jokseenkin borea.

Onneksi äänestyksessä ei sentään ollut eilen tylsää! Hyvä Pekka, joka blokkasit Paavon kakkospaikalta! Mua karmi ajatus, että Väyrynen olisi jotenkin kiilannut kärkikaksikkoon ja jopa pressaksi asti! On siis ihan hyvä, että kaksikkona on Sauli ja Pekka, may the best man win. (Mutta ihan varmuudeksi: äänestäkää Pekkaa!) Menen varmaan ite ennakkoäänestämään tällä kertaa, sillä elättelen toiveita, että mukula tulisi maailmaan kenties hieman ajoissa. Joten pelataan varman päälle. Torstaina on synnytyssuunnitelman teko Kättärillä ja lääkärin tarkastus (jossa vaadin myös kokoarvion!), joten silloin saa taas lisätietoa siitä, miten muksu mahassa makaa. Kovasti se siellä nytkin hilluu ja ilmoittelee olemassaolostaaan.

Voisin kyllä huomenna yrittää herätä yhdessä armaan aviomiehen kanssa ja joskos mä vaikka hurauttaisin sen duuniin, niin saisin auton käyttööni sitten lopuksi päivää. Autolla pääsee kummasti ripeämmin kirppikseltä toiselle. :) Perjantaina mulla on tosin auto koko päivän itselläni, kun mies lähtee työpaikan virkistysreissulle Tallinnaan. Toivoen mukula ei vielä silloin päätä saapua maailmaan. (Ja viikkojenkin puolestä se saisi sen 2 1/2 viikkoa vielä sisuskaluissa muhia.)

Nukkuminen on kummasti taas onneksi alkanut sujua. Kiskoin unta palloon viime yönä melkein 12h! Aikamoista nautintoa. Mies vie muksun tarhaan ja mä nukun kuin tukki. Oh well, tätä auvoa ei ole enää kauaa luvassa. Ristiriitaista odottaa asiaa, jonka tietää myös tuovan paljon muutoksia omaan oloon. Mutta silti mä koen, että on helpompi olla kahdessa osassa kuin yhdessä. kasva nyt siis vielä muutaman viikon ajan - ja sitten saat kyllä tulla pihalle! (Kaikella rakkaudella, äitisi.)

Raivoa, pyhää raivoa

Raskaana olevia naisia ei kannata ärsyttää. Mulla menee kuppi nurin todella huolella, jos koen törmääväni epäkohtiin. Nyt haluaisin nostaa esille sellaisen: HSL:n bussikuskit! Toki joukossa on ihan normaaleitakin tyyppejä (yleensä maahanmuuttajataustaisia), mutta siellä joukossa pyörii näitä elämäänsä kyllästyneitä sikaniskoja, joiden elämäntehtävä on vittuilla silla HSL:n sinisellä metallipötköllä!

Tänään olin menossa Naistenklinikalle ja takana oli hyvin huono yö. Heräilyä ja tuskallista pyörimistä sängyssä. Missasin just edellisen bussin, mutta eipä hätää, asumme aika lähellä päätepysäkkiä ja ajattelin, että voin hypätä bussiin ja kurvata päättärin kautta. Lähipysäkeillämme ei ole odotuskatoksia, joissa voisi istua, joten olin myös iloinen mahdollisuudesta päästä istumaan. No bussi ilmestyy näkökenttään ja jää nököttämään sinne edelliselle pysäkille. Kuskit pitävät mielellään taukoa tyhjän bussin kanssa ihan omassa rauhassa, I get it. Mutta kuinka vittumaista voi ollakaan seisoa räntäsateessa painavan jättimahan kanssa ja odottaa 200 metrin päässä olevaa bussia. Noh, 10 minuutin päästä bussi lähtee liikkeelle ja tulee kohti mun stoppia - JA AJAA OHI!? Kyse ei todellakaan ole siitä, etteikö se olisi nähnyt mua (kuski katsoi silmiin, hiljensi ja ajoi ohi!?), vaan siitä, että se kuski päätti valikoida, ettei ota mua kyytiin, koska päättäri on niin lähellä. JU-MA-LAU-TA. Mä voin kertoa, että siinä vaiheessa keitti yli. Että se kehtaa jättää viimeisillään raskaana olevan naisen räntäsateeseen!

Kävelin toiselle puolelle katua odottamaan samaista dösää ja kun se kaartoi bussipysäkille, niin sanoin sille paskakasalle, että sillä ei ole MITÄÄN oikeutta jättää ihmistä bussipysäkille. Jos matkustaja haluaa ajaa yhden pysäkinvälin, hän on siihenkin täysin oikeutettu. Ja miten se kehtaa ajaa ohi, kun näkee, että mä olen viimeisilläni raskaana ja jokainen sekuntti seisoa jalkojen päällä on yhtä tuskaa! Sanoin ottavani sen tiedot ylös ja teen siitä valituksen. Volyymi oli sitä luokkaa, että jokainen bussissa kuuli tämän keskustelun ja se meni ilmeisesti ryöpytyksestä niin hämilleen, että ei saanut sanaa suustaan. Ja helvetin hyvä niin. Se ei olisi voinut sanoa mitään, joka ei olisi saanut mua kiskomaan sille vielä suurempia raivareita.

Jumalauta, että korpesi! (Ja huomaan edelleen saavani verenpaineen koholle tästä.) Mutta toi ei ole eka kerta, kun kyseisen firman palveluksessa törmää täysmulkkuihin. Ja kuten sanoin, ne on yleensä niitä iät ja ajat ajaneita täysin suomalaistaustaisia kuskeja. "Kiusa se on pienikin kiusa" tuntuu olevan mottona. Onneksi helvetissä on salettiin oma paikkansa tollaisille kuskeille: ne ajaa HSL:n sinistä ikuisesti sielläkin. Enjoy.

Pikkulaukut!

Ollakseni melkein motitettu kotiin, mä löydän yllättävän paljon kaikkea shopattavaa ihan lähialueilta! Tänään menin ihan viattomasti apteekkiin tohon Kannelmäen vanhalle ostoskeskukselle (joka muuten on kamala!). Siellä oli Tiimarissa alet ja ihan viattomasti päätin kurkata sisään. Noh, siellä oli sitten 50% alessa tällaisia ihania lasten pikkulaukkuja! Olen nähnyt jossain sisustuslehdessä kuvan, jossa vanhoja matkalaukkuja on laitettu lapsen seinälle säilytyslokeroiksi ja ajattelin tehdä näistä saman! Laukut vaan seinälle ja nips - lukko kiinni. Mikä ihana tapa säilyttää muksun ah niin tärkeitä pikkuromppeita!

Lisäksi tietty säästäväistä ostoslinjaani noudattaen blokkasin pari lyhtyä, jotka tulevat ensi talvena tonne pihalle valaisemaan pimeyttä joulun alla. Ja vähän led-kaapeliakin tuli ostettua, kerran halavalla sai. Nekin odottelee joulua 2012. :D

Myös lahjalaatikko sai muutaman tavaran sisäänsä. Ai siis mikä lahjalaatikko?! Sehän on siis tällaiselle ale-hamsterille suunnattu boxi, minne ostetaan aleista sopivia lahjoja ja askartelutarvikkeita. Sitten vaan napataan sieltä tarpeen tullen sopivat setit pakettiin ja postiin! Kummilapset ja sukulaiset on aina heti lahjottuna. :) Lisäksi lahjalaatikossa on pikkulahjoja, jotka voi lisätä vaikka viinipullon kanssa tuparilahjaksi tai tuliaiseksi. Ei enää viime hetken paniikkia, vaan vilkaisu lahjalaatikkoon ja kyläilemään!

Hirviö on kukistetty - jälleen

Tänään on taas hyvä päivä. Eilen EI ollut. Heräsin niin väärällä jalalla kuin vain olla ja voi. Olin aivan raivotar heti aamusta asti, kaikki oli päin per*että. Ja mies sai kuulla kunniansa. Sitten tulin niin onnettomaksi omasta käytöksestä (ja miehen mielestäni huonosta tavasta hoitaa sitä, se kun ei taivu tähän "rakasta minua eniten silloin kuin vähiten sitä ansaitsen"-teoriaan.) ja itkeskelin koko aamupäivän. Lopulta menin päiväunille ja sitten tilanne taas vähän helpotti. Mä niin rakastan näitä raskaushormoneja! Nyt tosiaan kunnon yöunien jälkeen maailma on taas ihan ok paikka.

Lisäksi näin unta, että mukula syntyy viikoilla 36+3,joten siihen ei ole enää kuin 13 päivää! Jeejee! Optimismia pitää pitää yllä. ;-)

Lisäksi suunnittelin, että heitän miehen duuniin Kirkkonummelle tässä joku aamu ja ajaa hurautan siitä Billnäsin ruukin alueelle. Siellä on sisustuskauppoja ja antiikkiliikkeitä jos jonkinmoisia, niin josko vaikka saisin sitten vihdoin sen pöydän tonne keittiöön tai vaikka vanhan oven, josta pöydän voisi tehdä? Olo on sen verran parempi taas, että päivässä jaksaa tehdä yhden "ison" asian ja toi voisi olla mun sen päivän siirtymä? (Tänään olen menossa Prisman postiin äänestämään.) Laittelen sitten kuvia reissuiltani.

Mutta nyt sisustuslehtien lueskelua ja kahvia. On taas hyvä päivä olla kotona ison masun kanssa.

IronWoman!

Kävin tänään Naistenklinikalla saamassa rautaa suoraan suoneen. Mun rauta-arvot ovat niin onnettomat, että niitä yritetään nyt boostata ihan huolella paremmiksi. Tunnin verran siinä menee, että lääke hujahtaa huoneen suolaliuoksen kanssa. Homma pistetään sisään osastolla, mutta suurimman osan aikaa saa hengailla odotustilassa lehtiä lukien. Osastolla on sisällä yliaikaisia ja riskisynnyttäjiä, joten sopivasti "pääsee mukaan tunnelmaan", kun isomahaisia (ja kiukkuisia) mamoja siellä mennä vaappuu.

Juttelin tänään pitkään yhden suhteellisen hermostuneen isän kanssa. Arvasin, että niille oli esikoinen tulossa, sen verran sen ruumiinkielestä oli luettavissa. Vaimo oli vissiin lepäämässä ennen kuin käynnistysnapit vaikuttaa, joten tämä isä kulutti sitten aikaa odotushuoneessa. Mahtoi olla hermoja raastavaa. Toivoen pikkulady (heillekin oli tulossa tyttö) on saapunut maailmaan ja päästänyt äitinsä 42+3 piinastaan...

Tsiisus, en jotenkin ole ottanut huomioon edes vaihtoehtoa, että raskaus voisi mennä yli! Mä olen ite aina ajoissa paikalla ja oletan automaattisesti, että myös mun lapseni ovat täsmällisiä. Esikoinen tuli 3päivää ennen laskettua aikaa ja pareen olis tän kakkosen kanssa tietää homman nimi! Viimeksihän mä tallustin Malminkartanon jätemäen portaat ylös ja seuraavana päivänä lapsi syntyi. Asutaan nyt vielä lähempänä Jätemäkeä, oten taidan tehdä samat, jos pikkumuijalla meinaa homma venyä. Mutta ei, en usko. Jotenkin on olo, että ajoissa ollaan.

Olo on jotenkin kummasti kohentunut raudan saamisen jälkeen. Pulssi on laskenut, olo on kaikkiaan hitusen parempi. Joten toivoen olo aina paranee rautatujauksen jälkeen. Kaikessa tässä kyllästymisessä kaikki apu vastaanotetaan!

Mulla muuten vaihtui ex tempore neuvolatäti! Oma neuvolamama ei ollut muistanut sanoa, että se lähti jonnein 1/2 vuoden vapaalle?! No eipä hätää, uusi on kyllä ihan täpäkkä (ja nuori ja nätti). Se ihan selvästi noudattaa "ohjekirjaa" paljon tiukemmin kuin tää vanhempi neuvolatäti. Mun piti kuulemma täyttää jo viime kerralla "mielialanseurantalomake", jonka nyt sitten sain eteeni. Mua salaa vähän hihitytti, kun olen oikeasti ollut aika puuduksissa tähän raskaana olemiseen, niin KUINKA todenmukaisesti mä vastaan sille niihin kohtiin... "Kuinka paljon olet kokenut alakuloa viimeisen viikon aikana?" Poissa oli vastauskohta E): "No vittu, kun vituttaa niin huolella olla tällainen läski, puuskuttava lihavarras, joka ei saa kenkiä jalkaan, että kokee tässä kuule alakuloa tosi paljon vähemmästäkin!" Laitoin sitten sen C) Jonkin verran. Mutta ei hätää, ystävät, selvisin kuudella pisteellä, joka on kuulemma ihan normaalia. Ja sanoin, että mun kohdalle voi laittaa nyt jo rastin siihen "Ei raskauden jälkeistä masennusta", koska mä oon NIIN onnellinen, kun tää on taas ohi! Oh happiness! (Viis viikkoo, 5päivää, tittidii!)

Lehdet kiertoon!

Olen sisustuslehtien vannoutunut fani. Luen niitä laidasta laitaan ja mulle tuleekin kausiluonteisesti aina muutama. Nyt on jo jonkin aikaa tullut Kotivinkki, jonka koen symppikseksi. Siellä on tuunausjuttuja, jotka sopii mun stailiin. Lisäksi se ei ole vain sisustuslehti, vaan sisältää paljon myös hyviä kirjoituksia.

Olen aina ajatellut, että Avotakka on jotenkin tosi pönötyssisustusta, mutta ilokseni totesin uusimmasta lehdestä, että linjaa on nuorennettu ja se sisälsi myös paljon hyviä tuunausideoita! Täytyy tarkkailla sopivaa tarjousta, niin voisin seurata ihan kotiin kannettunakin.

Deco on myös hyvä ja vanha kunnon Kodin kuvalehti ilmestyy myös usein kaupasta kotiin. Lisäksi kavereiden kesken vaihdellaan lehtiä. En osta Vauva-lehteä, koska se tulee ystävälleni ja saan sen usein häneltä "kakkoskierrokselle". Ennen kun asuimme kerrostalossa, alakerrassa oli "lehtipiste", minne sai viedä omat vanhat lehtensä ja napata sieltä mukaan vastaavasti itselleen muiden vanhoja. Nerokasta!

Hajurasisti

Mä tunnustan. Olen hajurasisti. Mulla on tiukka linja sen suhteen, että jos joku haisee bussissa/raitiovaunussa pahalle, mä vaihdan paikkaa. Mun henk.koht tilaan ei tungeta pahanhajuisena! Olen jopa vaihtanut sieltä ikkunapaikalta veks, jos viereen on lysähtänyt joku haiseva köntti!

Mun suurinhokkeihin kuuluu hiustali, paha hengitys ja yleinen sellainen epäsiistiys. Kuinka kauan pitää olla pesemättä lettiään, että se haisee vierustoverin nenään kuin rankkitynnyri?! Hyi saatana, peskää tukkaanne! Lisäksi aika kehnosti menee hammaskalustolla, jos se haisee lähipiirissä niin, että sen voi haistaa metrien päästä. Lisäksi vanhemmilla ihmisillä on tapana haista mun nenään pahalle. Onkohan se tietyn iän jälkeen, ettei enää itse haista, jos takki haisee niin ummehtuneelle, ettei sitä enää niskaansa kannattaisi kiskoa? Tai se mummohajuvesi 80-luvulta ei todellakaaan enää ole kovin freesi? Joskus hississä sellainen mummohajuvesi saa mut hengittämään suun kautta. Stockan hisseissä tätä esiintyy kumman usein...

Myöskään hiki ei haise hyvälle. Jotkut kokee hien tuoksun eroottisena, mä en. Hiki on hikeä - pese se pois. Kerran vaihdoin bussissa 2 kertaa paikkaa, kun ulkomaalaistaustainen nainen haisi niin voimakkaasti mausteille - ja hielle. Olin alkuraskauden pahoinvoinnin kourissa ja se mamma täytti koko dösän hajullaan. Ei hemmetti, että teki tiukkaa. Meinasin jäädä aikaisemmin pois, mutta oli kiire töihin ja bussilla oli vain pakko puksuttaa eteenpäin.

Vastaavasti mulla on kyllä liuta mielituoksuja, joita voisin kiskoa keuhkot täyteen. Mun suosikki on joskus metrotunneleissa esiintyvä märän maan tuoksu. Sellainen oli mun kotikerrostalon kellarissa ja sitä mä voisin imeä sisääni määrättömästi. Se on jotenkin ihan paras tuoksu maailmassa. Mikään hajuvesi tai kukka ei tuoksu niin hyvälle. Usein ihmiset omine tuoksuineen vaan häiritsevät hyvin nopeasti sen "kellarituoksun" pois. Toki mä tykkään ihan perusjutuistakin, vastaleikatusta ruohosta, sitruunasta ja tuoreen pullan tuoksustakin. Mutta ne on ihan perusjuttuja, kaikkihan niistä diggaa.

Pahin yksittäinen pistehaju on kumin käry. Silloin kun raitovaunu jarruttaa nopeasti, sen jarrutinpalat kärtsää. Ja se haisee todella kuvottavalle. Mutta se on hetkellistä. Yleensä noista bussihaisuleista joutuu kärsimään koko matkan. Olenkohan mä jotenkin hajuyliherkkä vai suhtautuukohan muutkin pahoihin hajuihin näin natsisti?

Alealealeaaaaaaaaaa-aaleaaaaaa!

No niin, jo loppui natina. Kun ei jaksa aina valittaa, voi vaikka sisustaa? Mulla oli hetki aikaa lyllertää keskustassa sisustuskauppoja läpi ja niissähän on alet menossa. Mikäs sen mukavampaa, kuin hipelöidä ihania esineitä ja haaveilla, että minne kotiinsa ne saisi tungettua. Pari käypää ideaa nappasin mukaan valokuvinakin ja jaan ne teidän kanssa.

Kävin aluksi Fabianin kadun Boknäs-liikkeessa. Sehän meinaa olla vähän sen sortin kauppa, että pelkkä ovenripa karkoittaa ihmiset kauemmas, koska kauppa haisee isolle rahanmenolle. Mutta jos sisään uskaltautuu, niin ainakin se kiina-puoli on mun mielestä kurkkaamisen arvoinen. (Miksei toki muutkin osastot, jos on hilloa..) Kiina-puolella on hienoja käsin tehtyjä huonekaluja ja antiikkia. Olen itse sijoittanut aikoinaan puisiin ikkunanluukkuihin, muistaakseni about 150e /kpl. Mutta ne on keränneet ihastusta meidän kodissa monelta taholta. Ovat siis tauluina olohuoneen seinällä ja tykkään edelleen niistä tosi paljon.
Osastolla on uusvanhaa ja vanhaavanhaa, joten sen kanssa kannattaa olla tarkkana, mikäli vain aito antiikki miellyttää. Mun mielestä tärkeintä on, että se miellyttää silmää. Miten voi vanhat kuluneet jakkaratkin olla niin kauniita! Isompi Boknäsin liikehän on sitten Varistossa ja kiina-osasto on siellä paljon isompi, eli jos keskustan liikkeestä ei löydy juuri sopivaa omaan sisustukseen, niin vieraile toki sielläkin!

Siitä köpöttelin kulman takana Espalla sijaitsevaan Laura Ashleyn liikkeeseen. Siellä oli kanssa alet ja löysin vaikka mitä ihanaa. Lamppuja oli alennuksessa useampikin sellainen, jonka huolisin omaan kotiini. Mua vähän äklöttää se sellainen liika "jenkkimeininki", eli jos puisessa lampunjalassa lukee "HOME", niin se alkaa olla vähän liioittelua... Mutta onneksi kelpoa neurtaalimpaa tavaraa oli yllinkyllin. Yksi lampunvarjostin jäi mua vaivaamaan, katsotaan joskos se vaivaa tarpeeksi ja käyn huomenna hakemassa sen pois. (Palkkapäivä.)
Mutta pieni kiroilu pääsi suusta, kun eksyin tapettiosastolle! Ostin viimeksi alemyynneistä Oriental garden-tapettia KAKSI rullaa (Kuka urpo ostaa kaksi rullaa, joilla ei saa sisustettua mi-tään!?) ja harmittelin, kun tuotteen myynti loppui. Olisin myöhemmin nimittäin halunnut sisustaa tän Hakuninmaan asennon makkarin päätyseinän sillä tapetilla. Noh, samainen tapettihan päätyi sitten meidän alakerran pikkuwc:seen ja se toimii siellä loistavasti, eli hukkaan se ei mennyt. Mutta nyt sitten kiroilin, että siellähän sitä samaa tapettia on edelleen hyllyssä iloisesti! Olisin saanut makkarini tehtyä, jos olisin vaan aikaisemmin käynyt pällistelemässä asiaa! Mutta tavallaan se on toki ilouutinen: Oriental Garden-tapettia on taas vaikka minkä värisenä Laura Ashleyllä! Ystävällinen myyjä leikkaili mulle mukaan esimerkkipalaset ja haaveilen nyt sellaisesta vedenvihreästä tai sinertävästä lintutapetista makkariin. (Ja joo, tiedän kyllä, että makkari on ollut nykyisessä asussaan alle vuoden, mutta jotenkin mun tekisi mieli saada siitä vähän raikkaampi. Se on nyt niin tumma!)

Tässä kuva myös kivasta tapetista, joka on aika lähellä Oriental Gardenia, mutta yksinkertaisempi.

Sitten tassuttelen Papagenaan Espalla. Siellä on lähinnä pienrompetta, joka osui silmään. Hauska liike sekin, kurkatkaapa matkallanne! Aleja oli aika huonosti, mutta tässä on musta hauska (ja halpa) idea, johon pennosensa sijoittaa:

Lampunjalat ovat kierrätyspulloja ja valaisimet hyvin erilaisia. Jotenkin tosi pirtsakka!

Sitten viimeisenä tallustin Artekiin (Espalla sekin) ja siellä oli kanssa isot alet. Nyt saisi suomalaista (ja skandinaavista) muotoilua edukkaasti! Mun mielestä tämä pöytä oli ihana:


Hinta on tosin aivan järkyttävä, 2900e! (Alessa!) Mutta tällaisen tekeminen ei näytä hankalalta. Saisinkohan mieheni ylipuhuttua? Haen vaan vanhoja lautoja jostain ja vaadin pöytää? Kyllähän se siihen taipuu, on se vaan niin taitava. Mutta muuten Artek oli vilkaisemisen arvoinen. Nyt just SEN nojatuolin saattaisi saada halvala, josta tykkäät?

PS. Kalevankadun Pineapple lopettaa, nyt hopihopi sinne hakemaan ihania Thaimaasta tuotuja puuhuonekaluja ja sisustusesineitä!

47 päivää

Ei meinaa jaksaa, trallallaa, viiiituttaaaa... HUoh. Tää loppuraskaus on hanurista, niin hanurista. Sitä kulkee kohti suurta tuntematonta elin otsassa. En jotenkin jaksa edes blogata, kun vaan koko ajan nitisyttää.

Oltiin tänään lastenkutsuilla ja istuin lähes koko ajan ruokapöydän ääressä natustelemassa kakkua vitutukseen. En tiedä nyt että auttoiko se varsinaisesti, mutta syöminen on on - kuten jo pariin otteeseen on todettu - ainoa sallittu pahe at the moment.

Mut hei kaverit, 47 päivää! Eihän se ole paha? Se on melkein kuin kuukausi. Jaksaajaksaa. (..No kun perkele pakko on.)

No vihdoin!

Kauan kaivattu lumi saapui. Lapsi on onnellinen, äitikin taitaa olla.

Pikku-wc!

Kuinkas mä en olekaan blogiini vielä hehkuttanut ihanaa uutta pikku-wc:tämme, joka valmistui juuri ennen joulua? Armas aviomies joutui saikulle selkänsä takia ja lääkäri käski pysymään "pienessä liikkeessä", joka on parasta selälle ja niin valmistui hujauksessa alakerran vessamme. Se on odottanut remppaa muutosta asti ja suurin syy lienee ollut motivaationpuutos, ettei se ole valmistunut. Toki meidän piti myös vähän keräillä rahaa kasaan, mutta koska wc toteutettiin minibudjetilla, sekään ei ole varsinainen syy. Joskus ei vaan jaksa ja siksi hommat venyy. Mutta nyt se on valmis ja se on HIENO! Alussa pari kuvaa kähtökohdasta ja sitten lopputulos:



Tältä se siis näytti. Pitää vaan nähdä kaiken kaameuden ohi ja kuvitella siihen hieno wc tilalle. Mutta tässä siis lopputulos alla. Seinissä on Laura Ashleyn tapetit, lavuaari on K-Raudasta (löytyi edullisena yksittäiskappaleena) ja hana on Idon Cubista (se korkein malli). Pönttö pysyi samana, koska kyseessä oli tarkan markan remppa. Se on Idon malli ja oikein toimiva perunpönttö. Pin up-tyttö seinällä on mun maalaama.