Hyvä boogie!

Sisustusintous ei ole mennyt minnekään, vaikka babynen tulla tupsahtikin. Nyt mulla on vaan vähän vähemmän aikaa toteuttaa itseäni. Noh, onneksi lapsi nukkuu hyviä uniputkiä (aamu-unet 2,5h, päiväunet 3,5h ja nyt on menossa iltapäiväunet ennen lopullista nukkumaanmenoa.) ja niiden aikana saa tehtyä kotihommia. Ja askarreltua. Myös yön pimeinä tunteina tajusin, että en ole varmaan laittanut kuvaa meidän makkarin tekstistä. (Siis siitä samaisesta laamalangasta muotoiltua tekstiä, joka meillä oli Rööperissäkin?) Mutta siis nyt kyseessä on makuuhuoneen seinä ja koska teksti on suoraan pinnasängyn yläpuolella, niin tällainen siitä tuli:


Ehkä se siitä sitten taas muotoutuu muuksi, kun babynen muuttaa omaan huoneeseen. (Tai siis isosiskonsa kanssa samaan huoneeseen.) Siihen tosin menee hetken aikaa. Ja tän tokan kanssa sitä osaa jopa vähän nauttia näistä äitiyden hiljaisista hetkistä: kainalokkain nukkumisesta ja pitkistä päiväunista imettäen. Ehkä tosiaan lapsi tuo mulle kanssa ripauksen rauhallisuutta omalla rauhallisuudellaan.

Ja hassua muuten, tämä muksu noudattaa kellontarkasti "mahansisäistä" rytmiään. Se hillui iltavillissä aina klo 22.00 hujakoilla ja nyt sama jatkuu: baby on ehdottomasti pirteimmillään siihen aikaan. Yritetään nykiä sitä rytmiä sitten aikaisemmaksi jossain vaiheessa. Mutta joo-o, kyllä se on lungi tapaus. Ihanaa!

Mä muuten olen ollut taas "oma itseni" tän raskauden jälkeen. Jotenkin mahtavaa olla omassa kropassa. Ei se vielä entisellään ole, mutta hyvin se kyllä palautuu. Little by little. Mut henkisesti mä säkenöin. On jotenkin niin paljon helpompi olla. Ei huolta raskauden jälkeisestä masennuksesta! Kun eilen vielä pääsin kampaajalle ja se teki mulle mainion tukan, niin kylläpä on rouva hymyillyt! (Ja ihan puskista löysin vielä hyvänhintaisen ja kivan kampaamon tästä meidän läheltä. Sinne mennään uudestaankin!) Kohta, kun kroppa on vähän toipunut, se pääsee salille, juoksemaan ja seinälle kiipeilemään! Ja onnen määrä sen kun lisääntyy!

She is here!

Maailman suloisin ja isoin pikkutyttö saapui maailmaan 22.2! Mittoina 53cm ja 4580! Onneksi siis sain käynnistyksen ja lapsosen saateltua maailmaan ajallaan, sillä jos se olisi mennyt yli, niin kokoluokka olisi ollut liian iso. Ei se mitään kahvillakäyntiä silti ollut. Pohdin siinä ponnistusvaiheessa, että kyllä sitä on HULLU, kun on taas tässä tuskassa pyörimässä.

Ainoa mainio kama, mihin taas synnärissä pääsi käsiksi, oli ilokaasu! Olin taas aivan pilvessä siitä! Ihan hallukamaa! Musta tuntui tällä kertaa, että olin reiveissä. Lapsen sydänäänet oli biitti ja kätilön+mieheni puheet muodostivat pahimpia ysärikappaleita miesmuistiin! Aina vika sana jäi "junnaamaan" kappaleen mukana. Aivan skitsoa - ja mahtavaa! Sain myös naurukohtauksia ja kuulin taas olevani "Aku Ankka-ääninen". Aika monet kappaleet sitä ehti kuunnella päässään tonkin synnytyksen aikana.

Vauva voi tosi hyvin heti alusta alkaen ja tuntuu olevan aika chilli tyyppi. Se nukkuu ja syö. Odottelen kovasti, että onko tää vain muutaman viikon kuherruskuukausi ja sitten alkaa huuto ja parku. So far so good - ja mä nautin. Olen tänään käynyt kampaajalla (vauva ottaa myös pullomaitoa mielellään) ja palailin sitten takaisin imetysrumbaan. Kaikki on jotenkin tyyntä ja rauhallista.

Neuvolatäti kävi eilen ottamassa mitat ja baby oli ottanut kahdessa päivässä 200g lisää painoa. Hyvin siis saa maidosta mahantäytettä. Valtakunnassa kaikki hyvin!

Still here

Joo, en mie missään synnyttämässä ole, vaan tiukasti täällä kotona. En vain ole keksinyt mitään kirjoitettavaa. Projektit on vaiheessa ja lapsi mahan sisällä, joten mitään edistystä ei kummallakaan saralla ole tapahtunut.

Alan olla ihan valmis saamaan mukulan maailmaan keinolla millä hyvänsä. Tää 9kk on pitkä aika odottaa. Kai se on myös "Sopiva" aika, koska sitten sitä on täysin valmis kestämään vaikka mitä, kunhan lapsi tulee ulos? Kyllä se luonto on sen fiksusti laskenut. Onneksi ei sentään olla norsuja. (Tai kuka on ja kuka ei, heh...) Mutta jotenkin tässä vaiheessa sitä on ihan luovuttanut: toi ei tule tuolta millään ilveellä! Se pitää käynnistää maailmaan, koska se on ihan liian tyytyväinen asuessaan masun lämmössä. Onneksi mulla on lääkäriaika ensi torstaina (joka muuten on laskettu päivä) ja sitten mä pistän kaiken peliin, että en enää joudu ulos sieltä talosta. Mutta 4,5kg:n muksulla ne saa olla helkatin edesvastuuttomia, jos ne meinaa mut himaan vielä laittaa lasta kasvattelemaan.

Nimiasia tuottaa päänvaivaa. Etunimi on melko varma, mutta suuressa viisaudessani annoin esikoiselle 3 etunimeä, joten kakkosen pitää saada vähintään sama. Ollaan tässä miehen kanssa lallateltu ties mitä rimpsuja, mutta ei vielä sopivaa ole löytynyt. Eilen se heitti ihan puskista aika hauskan nimisarjan, katsotaan joskos se nyt sitten vaikka olisi "se". Tarkkaa hommaa, ettei tule lätkäistyksi mukulalle mitään epäsopivaa. Toisaalta, mua vähän houkuttaa kutsua sitä Bertaksi, Helgaksi tai vastaavaksi, jos se painaa tosiaan sen 4,5kg...

Au ja jee!

Lapsi tulee kohta läpi mun mahasta. Siis potkimalla koipensa tosta mahanpeitteiden läpi. Voe helevetti, kun on raskaita nää vikat viikot. Lisäksi liitoskivut on pahentuneet. En muista, että ekan kanssa olisi ollut ollenkaan tällaista? Nyt lähtee kuin puukosta survaisten tonne nivuseen ja alas jalkaa pitkin. Seisominen ja käveleminen aiheuttaa tuskaa. Ja erikoisuutena on selkäkipu, joka tulee esim. rasituksesta tai vaikka sohvaan istumisesta. Sellainen tykyttävä (niinkuin joku päävaltimo tuolla pumppais kipua joka paikkaan) lamaannuttava kipu, jonka aikana koko kroppa "nykii" kipusykkeen mukana. Ihan kauheen kivaa. Jos lapsi ei kohta synny, meikä tulee hulluksi.

No kaiken tämän raskauskipuilun keskellä pieni ystävänpäivän riemunpilkahdus: saatiin kavereiden kanssa mahtavat liput Madonnan keikalle. Viimeksi en päässyt, kun mukula syntyi just samoihin aikoihin ja nyt sitten saatiin revanssi! Ladyt tulee meille viettämään tyttöjen viikonloppua ja mies saa olla mukulavastuussa sen aikaa, kun käydään vähän shoppailemassa ja keikalla. NIIN kivaa. Jaksaisikohan se ajatuksen avulla taas seuraavan potkusarjan..?

Noh, pakko on todella hyvä sopeuttaja. (Synny!)

Jäiden polttelua

Tänään on taas tällainen päivä. En millään meinaa jaksaa tätä raskautta. Alakulo vaivaa. Jokainen askel alkaa olla aika tuskaa, kun lapsen paino heijastelee nivusiin ja jalkoihin kipusäteinä. Mikset sä voi jo syntyä?

Lisäksi mun täydellisesti toiminut ihoni oli saanut osumaa! Raskausarpia! Mid vid?! Eka raskaus meni ilman yhtään osumaa ja nyt huomasin, että oli tullut osumaa. Ei onneksi pahasti, mutta silti niin, että ottaa päästä. Aika alamasuun ne oli osuneet, eli ei ne nyt suurelle maailmalle näy. Parempi niiden silti olisi vaalentua ja hävitä näkyvistä, saadans. Luin just netistä aiheesta ja joku nainen referoi siellä, että "Nehän on vaan kunniamerkkejä naiselle!" Joopajoo. Jos saa valita niin mielummin mä otan ehjän ja sileän ihon kuin "kunniamerkkejä".

Lisäksi voin kertoa kaikille teille nerokkaille 16-vuotiaille teineille, että napakoru on ihan helvetin tyhmä idea! TYH-MÄ! Eipä sitä paljon silloin kelaillut, mutta näin toisen raskauden aikana voin sanoa, että ihan sellainen reijätön napa olisi varmaan näyttänyt fiksummalta. Kyllä se siitä palautuu, mutta olis se iho ehjänä salettiin kivemman näköinen. Kyllä ne isä ja äiti oli taas oikeassa, piru vie. (En tosin aijo sanoa sitä niille.)

Panta pään ympärillä kiristyy.

Pain, sweat and tears

Puuduttaa. Mukula kuljettelee koipiä pitkin vatsanahkaa ja painaa päällään niin pirusti mua, että välillä tähtiä sinkoilee silmäkulmissa. Voi auvoa, voi riemua ja pitkien päivien hidasta kulumista. Ole nyt, rakas laps, sen verran teräväkantapäinen, että teet pienen reijän kalvoihin ja alat syntyä!

Talsin viimeksi -09 heinäkuussa Malminkartanon jätemäen päälle ja seuraavana päivänä syntyi tytär. 400+ askelmaa ja it did it. Pitäiskös taas lähteä reippailemaan, kun pakkanenkin on laskenut? Kun vaan kestäis noi nivusista jalkoihin singahtavat kipusäikeet...

Kyl on naisen elämä erikoista. Ensin tsemppaat hulluna, että sovit kokoluokkaan 36. Sitten tietentahtoen hankkiudut kokoluokkaan 46 ja kärsit armottomia tuskia sen vuoksi. Sitten on taas kiri kohti kokoa 36. Pain, sweat and tears.

4 ilon kiloa

Käytiin taas kokoarviossa. Mukula on nyt 4kg arvion mukaan. Mä olen viikolla 38. Viikolla 40 se on 4,5 ilon kiloa. Hippadippa. Valmiiksi jo tuskanhiki otsalla.

Jännä juttu muuten, mä tiesin tänään samantien, kun kävelin sisään lääkärin juttusille, että voin kääntyä kannoillani ja kävellä kotiin jatkamaan odotusta. EI puhettakaan käynnistämisestä. Sen otsassa luki "lapset syntyy ajallaan", kun se katsoi muhun. Sitten se myös kyseli aivan muita juttuja ja lähinnä musta tuntui, kun siellä olisi ollut tiellä. "Oikeiden, apua tarvitsevien potilaiden tiellä". Tosi kivaa, kun tulee sellainen olo lääkärillä käynnistä. Kätilö oli taas ihan mahtava, mutta noi lääkärit...Ai tsiisus, ne on kyllä oma rotunsa.

Mutta joo, täytyy jatkaa odottelua. Mä ymmärrän, että se on mukulan parhaaksi (ja munkin, sillä sitten kroppa ei ehkä saa niin slaagia ja mä menetä 9 litraa verta?), mutta eipä se tätä vitutusta tähän loppuhetken olotilaan poista. Kypsää hommaa.

Kaurakoira vol2

Koska mulla ei ole kuin aikaa, päätin ommella yhden kauraketun (josta tuli kaurakoira) varastoon odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin sen voi viedä jollekulle lahjaksi. Tällä kertaa tsemppasin ja muistin ottaa vähän kuvia työvaiheistakin. Ihan kauhean yksityiskohtaisiahan ne ei ole, mutta jos ompelukone on yhtään tuttu, niin homma hoituu kyllä.

Tässä on lakanakankaasta ommeltu kaurapussin tyhjä versio. Siihen ommellaan pystysuoria ompeleita, jotka muodostaa kauralle sopivat taskut. Näin kaura lepää tasaisesti sitten olkapäillä, eikä humpsahda päihin, kuten yleensä kauratyynyissä. Hieman enemmän vaivaahan tässä on, mutta toimivuus on myös paljon parempi. Olen kuullut, että riisistä saa tehtyä ihan yhtä lailla onnistuneen lämpöpussin.


Tratti on käytännöllinen, kun noihin lohkoihin jakaa sopivan määrän kauraa. Niin sitä ei humpsahda liikaa. Täytän aina rivin kerrallaan ja sitten ompelen koneella uuden poikkiviivan, johon täytän seuraavan erän kauraa.


Seuraavaksi mallasin valmiilla kaurapussilla fleece-kankaasta koiran kropan sopivan kokoiseksi.


Musta on hauska käyttää fleecen kanssa jotain muuta kangasta tassujen (ja korvien) kohdalla. Nappasin lapsen vanhan punaisen pallo t-paidan ja varastosta löytyi sinistä pallokangasta. Niitä sitten tassujen toiselle puolen. Tän jälkeen ne ommeltiin kroppaosaan kiinni.


Hauvan naamaksi ompelin siksakilla vähän turvan mallia ja toisen silmän kohdalle ruksin. On vähän kovia kokeneempi kaurakoira this time. Naamaanhan voi sommitella oikeastaan mitä vain, fiilispohjalta.


Naamakuva valmiista hauvasta.


Tällainen lopputulos tällä kertaa. Hieman on kapoinen naama tällä kaurakoiralla. Ehkä se on ajokoira?

Ihania pieniä sisustusasioita

Olen laittanut itselle talteen kivoja nettisivuja, joista poimin ideoita ja sisustusjuttuja omaan kotiini. Vanha tuttu www.somanet.fi on ottanut sivuilleen myös tosi kivoja uusia ideoita ihmisiltä! Aion toteuttaa ideanurkasta ainakin tuon väriliitu-taulun ja varmaan myös tuön pitsilampun! Sormet oikein syyhyää, että pääsisin tekemään noita! Hitsin hitsi, pitäiskö mun nyt oikeasti käydä joku päivä viemässä mies duuniin, että saan auton ja voin ajaa jonnekin kirppikselle ostamaan pitsiliinoja! Miten mä ehdin toteuttaa kaikki ennen kuin mukula syntyy!?

Luovaan puoleen tää raskaus siis vaikuttaa todella pirtsakasti! Pulputan luovuutta ja tekisin mielelläni vaikka koko päivän taidetta! Ihan selvästi mun pitäisi jättäytyä vapaaksi taiteilijaksi. ;-)



Tässä Somanet:stä saatava IHANA hattulamppu, joista haaveilen. Noita pari vierekkäin vaikka keittiön pöydän päälle, sí?

3 viikkoa

Sisustelun väliin raskauspuhinaa. 3 viikkoa h-hetkeen. Eilen käytiin Kättärillä ihmettelemässä babyskiä ja sydänäänet olivat kuulemma jotenkin liian rauhalliset, vaihtelua olisi pitänyt olla enemmän? Rytmi oli siis tasainen ja babyski hyvän kokoinen, mutta enemmän vaihtelua mikrotasolla (?!) olisi pitänyt tapahtua. No sitä sitten seurattiin ja mä join mehua, jotta alkais actionea tapahtumaan. Kyllä ne vähän enemmän pomppivatkin sitten, joten pääsin kotiin. Mutta pitääkö tästäkin nyt sitten huolehtia?! Argh!

Mä haluan ajatella että muksu on vain rauhallisempaa sorttia, joka otti hyvin lungisti mittaustilanteen. Armaan aviomiehen pulssi on myös todella rauhallista sorttia, joten joskos tämän muksun luonne sydämineen tulisi siltä puolelta? Mutta tuskallista tässä on odotella näitä vikoja viikkoja. Kulu nyt, aika, kulu.

Lisäksi olen käynyt saamassa suonensisäisesti sitä rautaa. Lääkäriltä tuli kotiin lausunto, että rautavarastot ovat nyt "riittävät". Mitä se tarkoittaa? Ei lukemia, ei tietoja, vain yhden ihmisen lausunto, että ne ovat riittävät?! Siis kenelle riittävät? Tavalliselle, raskaana olevalle naiselle vai naiselle, joka on viime synnytyksessä menettänyt 9 litraa verta, perkele! Napsin siis rautaa kotona ihan samaan tapaan kuin ennenkin, toivoen mun persiljanpuputus auttaa hemoglobiiniin!

Jotenkin sitä välillä miettii tota lääkärikuntaa. Ne on osa sellaisia tyyppejä, että jos tarkemmin katsoisi, näkisi koneen sydämen piipittävän siellä valkoisen takin alla. Jos mä olisin jossain päättävässä asemassa, mä lisäisin isosti empatiaa niiden kurssivalikkoon! Tsiisus. Joskus mun äitiä oli hoitaja lohduttanut ison leikkauksen jälkeen, kun lääkäri ei ollut taaskaan puhua pukahtanut, että "Niiden tehtävä on toimia erinomaisesti skapelin kanssa. Ei ne pysty kuin yhteen asiaan ja olkoon se sitten se täydellinen leikkaus." Totta sekin, mutta välillä korpeaa, että MITEN yhdessä ihmisessä ei voi yhdistyä empatiakyky ja täydellinen puukonkäyttö?!

Hoitajissakin on isoja eroja. Mua lämmitti viimeksi suuresti synnytyksen komplikaatioiden aikaan, kun siellä oli yksi sellainen mua vanhempi hoitaja, josta välittyi se välittäminen ja lämpö. Se oli selvästi tehnyt työtään pitkään ja osasi valaa uskoa muhun silloin, kun alkoi oma kapasiteetti loppua. Mulla tuli mieleen siitä yksi hyvä ystäväni (hoitaja hänkin) ja pahimmissa mutkissa kun tältä hoitajalta sai kysyttyä, että lähteekö tässä henki ja se kertoi, että ei todellakaan! Niin sitä sitten uskoi. Osa salissa olleista hoitajista näytti mun tilanteen kanssa samalta kuin peurat ajovaloissa. Se ei ihan hirveästi lohduttanut. Joten onneksi oli tämä yksi, joka "piti mut hengissä". Joskus se on ihan yhtä lailla henkistä kuin fyysistäkin, se hengissäpito. Kävin sitten myöhemmin viemässä herkkukorin sinne hoitajille&lääkäreille. Olivat kevyesti sen arvoisia kaikki, empatiakykyineen tai ilman.

Tammikoristelua

Koska jouluna ei ollut pakkasta eikä lunta, mun koristelut jäivät ulkona hieman vajaiksi. Onneksi vajetta voi täyttää tammikuussakin! Pistettiin muksun kanssa hopehilettä erinäisiin kuppeihin ja kippoihin, jotka sitten jäädyttyäään pääsivät pihapihlajaan killimään. (Lisäksi nerokkaasti kaikkialla on lyhtyale, eli löysin nuo lyhdyt -70% alella Tiimarista!)