Irrallisia ajatuksia

On esimerkiksi se, että miten voi olla, että tv-shopin tyyppien mielestä on jotenkin tällä hetkellä tosi cool, että naiset käyttäisivät sellaisia urheiluliivimäisiä "jokasään" rintsikoita?! (Tätä mainontaa tulee siis kolmelta kanavalta yhtä aikaa?!) MIKSI kukaan itseään kunnioittava naisihminen käyttäisi sporttitoppia muuten kuin urheillessa?! Joten ei todellakaan ole kyseessä "kauniit, monikäyttöiset ja ainoat rintaliivit, jotka enää ikinä tarvitset", vaan rumat urheiluliivit. Piste. Yksi naiseuden iloja on ostaa kauniita alusvaatteita ja tehdä se ihan hartaudella. Ei suinkaan ostaa tv-shopista "one size fits for all"-liivejä, tsiisus! Että en tajuu. Jokuhan noita kuitenkin ostaa, vaikka en vaan voi mitenkään tajuta, että kuka! (Ehkä se on joku, joka käyttää niitä Tarjoustalon xxl-alushousuja, eheh-he.)

Sitten olen pohtinut sitä, että miksi kotiäideille (ja eläkeläisille) suolletaan niin hirveää sontaa katsottavaksi. (Tv-shopin ohella.) Suoraa itsemurhakamaa on ainakin Vanessa ja pikkuväki, Saran ja Merituulin metropolit, suurin osa jenkkien synnytysohjelmista, Cesar Millanin koiraohjelmat ja lääkäriohjelmat. Ei jaksa, ei pysty, ei voi. Okei, katsojaluvut ei varmaan päivällä ole kovin huipussaan, mutta ihan kamalaa kuraa noi on kaikki.

Ja sitten tää yksi jenkkien neulontaohjelma! Siellä ne värkkää beigeissä villaliiveissään mitä jänninpiä juttuja! Niinkuin nyt pääpantaa, jossa on tasku kännykälle! Niin kuin ei muuten olisi tarpeeksi nörtti, vaan pitää vielä laittaa se panta päähän ja piristellä puhelinta siellä! Mikä noita ihmisiä vaivaa? Voisi neuloa vaikka jotain fiksua, sisustuslehdet on pullollaan mainioita ideoita, niin ei: värkätään villapanta kännykkätaskulla! HUoh...

Sitten mä olen ehtinyt pohtia myös Anna-lehden kansikuvia. Niillä on stailina istuttaa naiset tuolille vähän lysyyn, käskeä niiden avaamaan jalat ja laittamaan polvet yhteen. Kuinka keharilta voi nainen näyttää! Lisäksi reidet näyttää ihan järkyiltä tukeilta johtuen kuvakulmasta. Mutta ennen kaikkea se imago: "Mie oon tällainen pikkuinen tytönhupakko, jalatki söpösti vinkkurallaan ja miul ei oo oikeita ajatuksia yhtään päässä, tsihihi!". Kuvaajan, joka käskee mennä tollaiseen asentoon, voisi vaihtaa heti. Tsuptsup.

Että tämmöisiä epäkohtia on tullut vastaan. Ja sitten havainto omasta elämästä: Olen aina inhonnut naisia, jotka puskevat vaunuilla Hulluille päiville. "Miksei noi vaan voi jättää noita vaunuja himaan!" No katsos rakas teini-ikäinen itseni, sitä kutsutaan heitteillejätöksi, jos ne jättää vauvansa kotiin ja lähtee yksin Hulkkareille. Siksi ne ei voi olla tulematta ilman vaunuja. Selvisi sekin tässä eilen, kun puskin itse omine vaunuineni iloiseen Hulkkarimammojen joukkoon! (Ja ihan tiedoksi: Hulkkareilla käyminen vaunujen kanssa tehostaa kaikkea: Ei ole aikaa kelailla turhia. Ostokset vaan huishais vaunujen päälle ja kassalle. Onnistuin tunnissa pistämään sileäksi usemman satasen. And it felt good!

Sairaalaoloa

Oli sitten tällainen pidempi tauko, koska vauvahan joutui sitten flunssansa kanssa niin huonoon kuntoon, että jouduttiin lähtemään Lastenklinikan päivystykseen toissa lauantaina keskellä yötä. Hengitys oli aika pinnallista ja rohisevaa, joten muksu autonistuimeen ja sairaalaan. Ja hyvä kun mentiin: Happisaturaatio olo aika huono, nukkuessa tippui tonne lähemmäs 80. Lisäksi nenä oli täynnä räkää ja myös lämpöä oli. Kokeissa selvisi, että pikkureppanalla on rs-virus ja molempien korvien korvatulehdus. Ei mikään pieni juttu vastasyntyneelle. Niinpä me saatiin käsky jäädä sairaalaan.

Lastenklinikalla ei ollut meille tilaa, joten jouduttiin ambulanssikyydillä Jorviin, Espooseen. Siellä meillä oli sitten huone, jonne mahtui majoittamaan 2 aikuista ja 2 lasta. Huone itsessään oli kyllä tosi pieni koppi, joten kun sinne kahden päivän jälkeen muutti toinen potilas, niin ei siellä nukkunut varmaan kukaan. Lapset oli vuorotellen itkemässä ja hoitojen aikaan ne huusi raukat kuin palosireenit. Hoito oli kyllä erinomaista ja hoitajat ihan mahtavia, mutta ne tilat oli kyllä aika kurjat. Me vanhemmat nukuttiin lattialla patjoilla sairaalasänkyjen vieressä.

Ja vaikka isompi lapsi oli isänsä kanssa ja sillä oli kaikki hyvin, niin kyllä mua riepoi se ikävä myös sen luo. Kuulin, että se oli itkeskellyt mun perään ja se tuntui niin pahalta. Vaikka sitä sille selitti, kun kävivät vierailulla, niin joka kerta se kysyi, että "Etkö sinä äiti tule kotiin siskon kanssa?". Väsyneenä sitä sai taistella tosissaan itkua vastaan noissa tilanteissa.

Pahinta oli kyllä katsoa sivusta, kun oma lapsi on kipeä. Se tuskan määrä on kamala, kun sitä sattuu. Mä tiedän kaikella järjellä, että ne hoidot auttavat lasta voimaan paremmin, mutta kun se huutaa kuin hengenhädässä, niin kyllä siinä itselläkin itku pääsee. Tippakin sille laitettiin ja silloin mä en saanut olla samassa huoneessa. Kuulin käytävän päästä, kuinka se itki ja jos joku menee ihan läpi mun puolustuksesta, niin se on se. Ettei voi edes sanoa, että "se on kohta ohi ja että äiti on tässä." Auts, edelleen tulee vedet silmiin, kun kirjoitan tästä. Mä en ymmärrä, miten ne vanhemmat, joiden lapset on vakavasti sairaina, jaksaa. Se vaatii jotain yli-inhimillisiä voimia. Mulle voi viikko tuolla sairaalassa yksin lapsen kanssa oli tosi iso koettelemus. Se, ettei voi antaa vastuuta hetkeksikään kelleen muulle (siis lapsen isälle esimerkiksi) on aika raskasta. Ja se tilanpuute. Ei ole mitään herkkua jakaa muutamaa neliötä tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Henkisesti sitä oli tosi lujilla. Vikana päivänä mä menin syömään aamupalaa käytävälle (lapsi nukkui ja näin sen happiarvot monitorista), koska muuta paikkaa "olla yksin" ei ollut. Siinä sitten natustelin sämpylää ja itkin. Mä mietin, että miten mä jaksan vielä, jos joudutaan olemaan sairaalassa vielä yksi yö, mutta se oli just se päivä, jolloin lääkäri totesi vauvan voivan niin hyvin, että päästään kotiin. Ja ilolla ei ollut rajoja.

Arki kotona kaiken sairaalassaolon jälkeen on taas ihan luksusta. Lapsi on helppo, aurinkoinen ja ihana. Viime päivinä se on aloittanut hymyilyn ja mä hymyilen kilpaa sen kanssa. Kevät saa tulla!