Kepein askelin keskustaan

Ohhoh. Velattoman olo on keveä ja kesäkatu leveä. Käytiin tänään pankissa ja eräs pariskunta maksoi meille rahaa tilille. Käsirahan tosin vasta, koska kauppa diilataan lopullisesti vasta heinäkuussa, mutta meille se on bueno niinkin. Muutetaan nimittäin vuokralle! Ja kaiken lisäksi saatiin vuokra-asunto kaverin kautta Koffin puiston vierestä! 4h + keittiö odottelee siellä meitä ja mun on pakko vielä hehkuttaa: kaiken muun hyvän lisäksi talossa on uima-allas. City-ihminen minussa kehrää! Vuokranantaja on suopea pienelle seinämaalailulle, joten olen tänään käynyt muksun kanssa pyörällä K-Raudassa hakemassa kaikki väriliuskaniput, mitä niiltä löytyy. Aion tehdä täydellisen väripläjäyksen kasaan ja esittää sen sitten vuokrasopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä vuokraisännälle. Mun täytyy toteuttaa tätä mun taiteellista puoltani jossain, joten myös seiniin on suunniteltu uutta taulukavalkadia. Ja kun siellä on se yksi ylimääräinen huone, eli työhuone, niin siellä on lääniä sutiakin.

Meidän asunnon uudet omistajat meinaa maalata mun seinään tunaamaan ihan sairaan hienon kuvan piiloon. Kuulemma maalaavat sen valkoiseksi. Joskus sitä ihmettelee, että miten erilaisia ihmisten makumieltymykset voi olla. Mutta ihan sama. Jos ne maksaa meille ihan älyttömän summan rahaa tästä asunnosta, maalatkoon vaikka sinipunaiseksi. I don't care.

Tuntuu, että yhtäkkiä on kauhea härdelli ja mä en ehdi edes bloggailla! Vein kauhean määrän kamaa Espooseen yhdelle itsepalvelukirppikselle ja nyt sitten olen alkanut harventaa kaappeja kaikesta turhasta roinasta. Sitä meinaan on kertynyt! En halua raahata mitään extraa enää tonne uuteen asuntoon, joten harvennus on syytä aloittaa ajoissa. Mutta tässä saa sinkoilla pää kolmantena jalkana joka suuntaan! Toisaalta se on myös kivaa. Mä saan nimittäin pistää vähän rahaa esim. uuteen sohvaan, josta olen aika liekeissä. Ihanaa, kerrankin on mahdollista vähän sisustaa ilman säästöprojektia.

Eilen meillä oli talotalkoot ja näitä ihmisiä tulee kyllä ikävä. Meillä on maailman parhaat naapurit. Onneksi ne voi kutsua kyläilemään uudessakin kodissa. Jotenkin kesää kohden on tullut ihan hyvä fiilis tästä myynnistä silti. Mun askel on keveä ja kesäkatu leveä.

Häh?

Se meni! Asunto meni viikossa kaupaksi! Nyt me ollaan 50 tonnia rikkaampia ja asunnottomia. Herttimuleijaa. Ollaan menossa katsomaan tänään vuokra-asuntoa, koska me ei näin nopeasti saada miehen haluamaa omakotitaloa pystyyn ja sen lisäksi sen pitää vielä maanitella mut sinne mukaansa. En tiedä, että kumpi vie lopulta enemmän aikaa.. Noh, mennään siis vuokralle ja mä olen lähtöisin Katajanokalta, joten silmät kiiluen olen tsekkaillut keskustan 3h + keittiö lukaaleja. On ne hinnoissaan, mutta on ne silti vähemmän kuin lainan lyhennys. Ja mä en enää ikinä tule asumaan Helsingin keskustassa, joten nyt siitä on paras ottaa kaikki ilo irti. :D

Olo on jotenkin apean kepeä. On rahaa, ei tarvi huolia kodinhoidontuella kitkuttamisesta, mutta itse roplattu koti jää nyt sitten vaihdossa tänne. Noh, pyyhin satasen seteleillä kyyneleeni ja siirryn keskustaan. Jotenkin tämä kaikki saa mut vähän hihkuliksi. Hiiiiiiiii! Keskusta! Hiiiiiiiiiii!

Vien muuten ison kasan kirppiskamaa itsepalvelukirppikselle Espooseen. EN millään jaksaisi meinaan pakkaa tota rojua laatikoihin ja raahata sitä sitten vuokralle + siitä sitten jonnein omakotitaloon. Haluan eroon tästä turhasta roinasta ja käyttämättömistä vaatteista, joten toivoen kauppa käy ja mun ei tarvitse raahata UFFin lootaan kovin paljon riepuja.

Semmoista. Nyt on kiire lähteä keskustaan kurkkaamaan vuokra-asuntoa numero uno. Talosta, joka sijaitsee Koffin puiston vieressä. Ja jossa on taloyhtiön uima-allas. HIIIIIIIIIIIIIII!

T

Vielä asuntonäytöstä

Pakko vielä koodata, että asuntoa on näytetty nyt muutamaan otteeseen. Takana on yksi julkinen näyttö ja yksi privaatti. (Huomenna on toinen.) Kuulemma tää tänään käynyt pariskunta oli listannut asunnon huonoja puolia välittäjälle ja toivonut näin hinnanalennusta. Kuulkaas, juuri teille asunnon hinta on sitten tuo täydet pyydetyt. Me ei tulla vastaan senttiäkään. Me myydään tää mielummin pariskunnalle, joka maksaa vähemmän, mutta osaa arvostaa tehtyä remppaa, talon historiaa ja aluetta.

Mä en voi ymmärtää tota, että ne napisee sitten välittäjälle esimerkiksi siitä, että täällä ei ole aivan millinsuorat seinät! No ei kai, kun tää on aikoinaan vuonna 1955 käsin bygattu, ei tehty elementeistä! Ja mitäs, jos parvekkeelle (asutaan ekassa kerroksessa, maasta n.1 1/2 kerrosta) kiipeää joku humalainen! (Ne päivitteli tätä ääneen!?) Niin. Elämä on valintoja ja tätä asuntoa ei tarvitse ostaa, jos huonoja puolia on noin helvetisti. Ota tai jätä. Mutta se hinta on sitten se pyydetty. Tai oikeastaan, teille voisi laittaa siihen vielä muutaman tuhatlappusen päälle ihan vaan vittuilun vuoksi.

Onneksi ei ole mitään kiirettä myydä ja jos tämä ei mene, niin sitten ei. Kesä kaikilla, onni yksillä.

Vessanatsi

Mun kaksi ihanaa ystävääni vei mut eilen syntsien kunniaksi juomaan terassille auringonpaisteeseen viiniä ja siitä sitten katsomaan teatteriin Aivan kuin minua ei olisi -näytöstä. Kuinka ässää! On ihan mahtavaa, kun on tollaisia ihmisiä, jotka jaksaa järkätä ylläreitä ja joiden seurassa vaan on niin kivaa. Mä rakastanRakastan ylläreitä! Näytöskin oli jees, ei mikään maailman kevyin, mutta hyvä. Olen lukenut sen saman joskus kirjana ja tarina oli siis myös osittain tuttu. Kaiken lisäksi tää salaperäinen helle vain jatkuu, joten mikäs siitä nauttiessa. Lisää!

Sitten asiaan. Pissaamiseen. En voi nimittäin käsittää, että mikä naisilla siellä vessassa kestää?!? Housut alas, pissaa, pyyhi, housut ylös, ulos kopista. Simple? Vaan ei. Ihmiset kuhkii siellä tiesmitä! Okei, jos sulla on kuukautiset, niin siinä menee ehkä se 30 sekunttia kauemmin, mutta ei mitään tunteja! Kardinaalimunaus on ruveta meikkaamaan tai pesemään käsiä siellä kopissa! (En jaksa aina lisätä, että kuukautiset on eri asia, you get the point!) Jonossa on sata muutakin ihmistä, tule ulos sieltä, perkele! Mä olen nopea kaikissa asioissani ja myös vessassa käyn nopeammin kuin monet miehet. Enkä vaan voi ymmärtää, että joku tantta voi muhia siellä 15 minuuttia. En.

Lisää vessakäyttäytymisestä. Eikö ihmiset kurkkaa toimituksen jälkeen, että paikat jää kuntoon?! Joissain Naisten vessoissa (miesten vessasta en edes aloita..) on sellaisia jarrujälkiä, että moni V8-kuski olis kateellinen! Lisäksi on ällöttävää, että pöntön reunalle lirutetaan ja sitten vaan kadotaan kaukaisuuteen. Mitäs jos vaikka pyyhkisitte jälkenne? En halua tietää, että teidän hanurinne falskaa! Mä olen vessanatsi. Mutta jos joskus vahingossa istuu jo valmiiksi märälle lauteelle, niin trust me, niin olisitte tekin.

Onni on

Käytiin tänään koko perheen voimin pyöräilemässä keskustassa, koska meidän piti keksiä tekemistä asuntonäytön aikaan. Meiltä keskustaaan on n.7-8km, mutta tuolla auringossa rullaillen se menee heittämällä. Mä olen lisäksi maailman ihanin vaimo ja ostin miehelle upouuden pyörän hetki sitten syntsälahjaksi, joten myös mies on innostunut pyöräilystä ihan uudella tapaa. Ehtona pyörälle oli vain se, että summaan, jolla uusi menopeli hankitaan, täytyy sisältyä lastenistuin. Joten nyt koko perhe pääsee sitten huristelemaan nopeasti kesäisessä Helsingissä. Lapsi tykkää myös pyöräilystä ja hihkuu innoissaan, mitä kovempaa mä ajan. (Tosiaan, miehen uuteen hienoon pyörään ei saakaan lastenistuita kiinni, lukkohäpäke on tiellä, hupsis.) Lapsi painaa ehkä 10 kiloa, saattaa olla jopa ylikin ja kummasti se tuo lisähaastetta ylämäkiin. Noh, se on kaikki pois mun hanurista. Ja tänään tehtiin vuoronvaihto ja pääsin kurvailemaan miehen menopelillä. On se aika räyheä. Oma pyöräkin on hyvä, mutta miehen pyörä.. se on tosi mainio.

Mutta samalla mietin, että ei tuolta Espoon perukoilta noin vain sujahdeta keskustaan jäätelölle pyörillä. Kyllä Helsinki vaan on Helsinki. Joten olemme keskittäneet asuntojen katselemisen takaisin pääkaupunkiseudulle. Tosin meidän asunto on edelleen tässä ja ihan tukevasti tassuissa, joten no worries. Jotenkin tää kesäinen letkeys tarttuu ja asenne on muutenkin elämään kohdillaan. Lisää tätä! Jotenkin tää lämpö ja valo vapauttaa mussa sellaisen sunnuntainautiskelijan, joka huomaa täydellisen onnen tilanteita pienissä jutuissa. Mä olen oikeastaan tosi onnellinen.

Nyt vähän ruokaa nassuun ja joku naistenlehti tassuun. Onni on.

Kesä, grilliruoka ja elämisen sietämätön keveys

Koko talven sitä vain odottaa ja odottaa. Tulisi jo. Tuletuletule. Sitten yhtäkkiä, out of the blue, se on täällä: kesä. Ja sitten sitä on vain niin onnellinen, että se on täällä. Ei koskaan mitään talvea ollutkaan. :)

Mulla oli mun synttärigrillibileet tänään meidän pihalla. Oli ihan sairaan kivaa. Hyvää ruokaa, rymisteleviä pikkumuksuja, mahtavaa seuraa, boolia ja vielä vähän lisää lihaa. Aivan win-win settiä. Tollaista voisi olla aina. Nyt toivon vähän salaa, ettei asunto mene kaupaksi, koska en ehkä sittenkään halua täältä minnekään pois. Lisäksi naapuri toi mulle pullon shampanjaa juhlan kunniaksi. Ässää. Nää naapurit. I laaaav!

Joo, nyt on hyvä boogie. Taidan mennä miehen kanssa partsille vielä nauttimaan kuohujuomaa ja kuuntelemaan mustarastaita. Lämpöä on edelleen yli 20. Kesä.

Asunto, dildo ja pesukone

Ollaan nyt siis myymässä tätä meidän nykyistä asuntoa. Vähän on haikea fiilis, mutta lohduttaudun ajatuksella, että me ei saada ehkä yhtään tarjousta ja ilman täyttä hintaa meidän ei tarvitse tätä kaupata. :) Mä olen ehkä vastahakoisin asunnonmyyjä evö. Kummasti sitä kiintyy näihin itse rempattuihin ja tuunattuihin neliöihin. Ja onhan tää Koti. Isolla K:lla. Mutta olishan se hetkellisesti aika reteetä asua ydinkeskustassa vuokralla ja naureskella koronnousuille. Joten en suostu olemaaan happamana. Asiat menee, kuten niiden on tarkoitus mennä.

Lisäksi jokaisessa asunnossa on omat salaisuutensa. Meillä ei tarvitse salata hankalia naapureita, koska niitä ei ole, eikä asunnossa oikeastaan ole muutakaan vekkulia, jota joutuisi peittelemään. Astianpesukone tosin on kerran korjattu, kun sen jousi paukahti. (Joku sellainen jousi siellä jossain, joka pyörittää jotain. See?) Mies on kätevä käsistään ja osaa korjata kodinkoneet, kunhan varaosia löytyy. Meiltä siis puuttui sopivan kokoinen jousi, jolla koneen saa taas hurisemaan. Joten tulevat uudet asukkaat ei koskaan tule tietämään, että astianpesukone pyörii iloisesti tätä nykyä jousella, joka on napattu dildon patterikotelosta. Hahahhahah! Mahtavaa! (Joo, ja en edes väitä, että olin saanut sen lahjaksi. Totta helvetissä ostin sen itse. Jokaisella itseään kunnioittavalla naisella pitää olla dildo. Mielellään useampi.)

Ja ihan kuriositeettinä, kerran yksi kanttikalloinen mies sanoi, että se ei haluaisi, että sen naisella olisi kotonaan dildoa. Kokee kuulemma miehisyytensä kyseenalaistetuksi. Tollaisessa tapauksessa suosittelen naista hankkimaan isoimman mustan patukan, mitä seksikaupasta saa ja iskemään sen tiskiin päivällispöydässä. Jos miehellä menee kalasoppa väärään kurkkuun ja miehisyys kyseenalaistuu, niin pistä äijä pihalle. Koska silloin siinä silikonisessa pötkössä todella on enemmän miestä. Ei niitä syystä kutsuta seksiLELUIKSI. Niiden tarkoitus on tuoda elämään hauskaa pientä virinää. Ja jos tätä ei tajua, ei tää varmasti ole eka eikä vika asia, jossa sen äijän kanssa tulee (punkassa) mättämään.

Tällaisia siis ajattelee Pallas Athene tänään. Asuntoa, dildoja ja pesukonetta. Mutta tällaisena aurinkoisena päivänä, kun kaikki on jotenkin niin hyvin, sitä ei todella haluaisi ajatella, että joutuu kenties pakkaamaan kaikki roinansa (ja dildonsa, heh.) pahvilaatikkoihin ja raahaamaan ne uuteen osoitteeseen. Sitä haluaisi vain olla ja nauttia. Toisaalta asunnosta saatava voitto houkuttaa. Ristiriitaista.

K niin kuin kirppis, E niin kuin..Ei-Espooseen. :D

Mulla on kertynyt vintille ehkä noin 3 pahvilaatikollaista (okei, neljä.) kirppiskamaa. Pitäisi saada aikaan vaan se myyntitilanne. Varata pöytä, toivoa hyvää säätä ja sitten raahata kaikki kamat eestaas sinne ja takaisin. Ihanne olisi siis tietenkin, ettei mitään tarvitsisi raahata takaisin. Noh, aina jotain jää ja se roudaaminen on aika ärsyttävää. Lisäksi ihmiset on kirppiksellä aika pihejä. En hinnoittele vaatteitani kovinkaan korkealle, mutta jos t-paita on euron, niin en mä sitä 20 sentillä myy?! En siis oikein jaksa sitä koko shöwtä, mutta jotenkinhan noista kamoista pitäisi päästä eroon. Itsepalvelukirppis olisi hyvä juttu, mutta tässä meidän holleilla ei ole yhtään. Ja sitä pitäisi käydä ylläpitämässä ja järkkäilemässä. Noh, onneksi on huuto.net.

Olen nimittäin keksinyt, että koska mulla on aikaa, näpsin kuvat myynnissä olevista tavaroista ja laitan ne huuto.net:iin myyntiin. Ihan hyvin ne siellä liikkuu. Tosin vaivaahan se vähän vaatii, mutta se on silti helpompaa kuin raahata kamoja eestaas kirppikselle. Lisäksi siellä säästyy turhalta tinkaamiselta. Jos joku ei halua ostaa paitaa eurolla, ei tarvitse. Aika moni kuitenkin haluaa ostaa. Isoin myymäni esine on meidän Ikean Expedit-kirjahylly. Sain hyvin siitä rahaa ja joku muu kuskasi painavan kaapiston hushittolaiseen meiltä.

Muutenkin mulle on tullut vähän ahdistusta tästä tavaroiden paljoudesta. Mihin mä oikeasti tarvitsen tätä kaikkea romua? Kirjat vein jo jonkin aikaa sitten divariin ja vaatekaappia olen päivittänyt ahkerasti. Silti tavaran määrä on vakio. Ja lisää puskee ovista ja ikkunoista. Ehkä se on tää, kun mä käkin täällä kotona lapsen kanssa, niin sitä ehtii katsella kamppeitaan vähän liiaksikin. Mutta uskoisin, että raivaamalla lisää kamavapaata tilaa, sitä raivaa myös päätään. Raivaus siis jatkukoon.

Ja sitten ilouutinen: Emme muuta Espooseen! Jotenkin läks ahistaan niin paljon se hiekkateiden takamailla asuminen, että päätimme ottaa aikalisän siinä suhteessa. Kokeillaan, että menisikö tämä meidän asunto kaupaksi ja voidaan vaikka asua sitten hetken aikaa vuokralla? Katselin eilen vuokra-asuntoja siitä E:llä alkavasta paikasta. Siis Eirasta. ;-)

T

Ystävyys, yhteistoiminta ja avunanto

Ystävällä on YYA-mies. Eivät ole suhteessa, mutta osaavat viihdyttää toisiaan monella tasolla. Ovat luonteeltaan erilaisia, eivätkä natsaisi parisuhteessa, mutta YYA toimii erittäin hyvin. Kumpikin etsii sitä oikeaa, mutta sillä välillä voi viettää laatuaikaa hyvän ystävänsä kanssa. Kumpikaan ei ole tippaakaan mustasukkainen, vaan mikäli toisella on jotain muuta vientiä, voi yhteistä illanviettoa siirtää. Ja tarvittaessa pistää sen tauolle. Mä olen sitä mieltä, että tollainen suhde on sellaista harvinaisuutta, että jo yksin siitä kannattaa jo blogata.

Usein tilanne nimittäin on se, että jompi kumpi haksahtaa totalmente siihen toiseen ja kevyt YYA-suhde onkin sen jälkeen kaikkea muuta kuin kevyt. Saatetaan lipsahtaa jopa kylmän sodan puolelle. Ei se ole aina sukupuolisidonnaista, mutta mustasukkaisuutta osataan viljellä myös ei-niin-rakkauteen-perustuvissa suhteissa. Sitten homma gosahtaa.

Mutta periaatteessa, jos miettii, niin miksei sitä voisi viettää laatuaikaa jonkun hyvän frendinsä kanssa, jos kerran pelisäännöt on selvät? Paljon kurjempaa se on yksin katsella Taru sormusten herraa dvd:ltä ja käydä yksin nukkumaan. Ja kun el amore tulee kehiin, toinen vaan poistuu kohteliaasti taka-alalle, ystäväksi. Ja käyhän joskus niinkin, että YYA-miehestä tulee miehittäjä, joka vaan rynnii sitkeydellä sydämeen ja lopulta toinen ei enää edes halua olla oman maansa yksinvaltias. Kaikki on mahdollista.

Kippis siis ystävälleni ja hänen mainiolle YYA-miehelleen. Jos ihmiset eivät pelkäisi niin paljon sitä, miten asioissa VOI pahimmassa mahdollisessa tapauksessa käydä, voisi kokea paljon uusia ja mielenkiintoisia hetkiä. Skål!

Mahtavat synttärit!

Mies käski mun eilen olla lähtövalmiina klo 18.30. Klo 18.00 lapsen kummitäti tuli meille ja on lupautunut lapsenvahtinakkiin, jotta me päästään kahdestaan dinnerille. Ja siitä mies vie mut syömään Lehtovaaraan, NIIN ässää! Shampanjaa, blinejä, coeur de filet Provancale, hyvää punkkua ja jälkiruuaksi sorbettia. Ja lahjoja! Mun mies on niin paras. Luuuuuv! Mä sanoin, että haluan synttärinäni jatkossa AINA tätä. Mutta tosiaan, ei ollut mitään ikäahdistusta, kun oli vaan niin superkivaa.

Ja sitten lauantaina on meikän grillifestarit vielä kamujen kanssa! Lämpöä on luvattu vain n. +20 astettaa. Kivaaaaaaa! Lisää synttäreitä, I say! :D

So it's here

Olen hengissä. En kuollutkaan kolmenkympin ahdistukseen. Lähellä tosin oltiin. Eilen meinasi iskeä paniikki. Kävin juoksemassa kuin hullu, meinasin kiskoa itkuraivarit ja pakotin miehen paijaamaan mua koko illan. Noh, sitten lopulta nukahdin ja kas: nyt olen 30-vuotias. Ei tunnu varsinaisesti mitenkään erilaiselta verrattuna eiliseen. Illallakin on kuulemma luvassa jotain kivaa! Pitää olla hienosti pukeutuneena klo 18.30. Jännittävää. Jos mitään ei olisi kehitelty, olisin ollut isosti pettynyt. Lisäksi mies on kuulemma tilannut aurinkoa mun lauantain grillikemuihin, joissa tätä pyöreää nyt sitten juhlitaan isommasti. Mainio mies, luv him so.

En lopeta blogin pitämistä tähän kuitenkaan, koska tää on todella koukuttavaa. Ja aion jatkaa elämäni tilistystä jatkossakin. Joten kippis tälle kamalalle iälle, ehkä tästä selvitään.

Uteliaisuus tappoi kissan - mutta tiedon tuoma tyydytys herätti sen henkiin!

Suoraan puhuminen on mahtavaa. Ettei kikkaile, pelaa, salaile, myhäile tai ole muuten mutkalla. Jos joku asia mättää, sano siitä. Ja useimmiten suoraan kysyen saa myös suoran vastauksen. Lisäksi sillä saa aikaan metkoja tilanteita.

Aikaisemmassa työpaikassani tenttasin aina työkavereitteni asiat tiskiin. (Every business is my business!) Olen äärimmäisen kiinnostunut ihmisten mitä erilaisimmista asioista. Suoraan sanoen, olen helvetin utelias. Usein sain haluamani asiat aika hyvin selville, koska ihmiset hämmentyvät, kun niiltä asiaa kysyy suoraan. Olisi muutenkin paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi linkkuveitsellä kaivaa, että mikä ihmisellä on ongelmana, jos siitä vaan infottaisiin ilman kummempia kommervinkkejä. Toki tiettyä hienotunteisuutta on hyvä viljellä, mutta tiettyihin tilanteisiin suoruus sopii hyvin.

Ajatelkaapa iltaa baarissa. Menee ihan hullun kauan, että joutuu flirttailemaan ja kikkailemaan, että saa toisen ihmisen mielenkiinnon itseensä. Jos sitä vaan heti pokkana menisi ja toteaisi, että "Sä olet hyvännäköinen, mä olen hyvännäköinen, mennäänkö?". Arvatkaas, kuinka moni mies menee ihan kipsiin, jos joku nainen käy heittämässä sille päin pläsiä noin? Vaatii aikamoista itsetuntoa, että ei koe sitä ahdistavana. Eikä suomalaiset miehet (sori vaan) kovin usein ylipäätään uskalla lähestyä baarissa. Sinkkuaikoinani sain olla ihan rauhassa, vaikka tarvetila olisi ollut aivan päinvastainen. Toki mä olen koroilla 186 senttiä ja en ehkä muutenkaan maailman helpoiten lähestyttävän oloinen, but still. Onneksi oli eräs pohojaalainen, joka ei turhia säikkynyt, vaan kävi nappaamassa mut mukaansa tanssilattialta kyselemättä. Ässää!

Suoruus toimii myös duunissa. Jos joku asia mättää, se pitäisi saada ihmisten ilmoille, eikä antaa muhia siellä pinnan alla. Se alkaa syödä työmotivaatiota tavalla tai toisella. Sovittiin viimeisimmässä projektissa naisvaltaisen tiimin kanssa, että jos joku mättää, siitä pitää sanoa. Ei puhua selän takana tai mukista yksinään. Ja dadaa: oli ihan sairaan kivaa tehdä duunia sen kevään ja kesän ajan. Esimerkiksi mä olen aina ajoissa ja tempaisin heti tilityksen kehiin, kun osa tiimistä tuli myöhässä paikalle. Toimi. Ei tarvinnut enää odotella. Koneisto pyöri kuin rasvattu. Niiden ihmisten kanssa tekisin hommia koska tahansa uudestaan.

Juttelin työtarjouksesta äskettäin erään vanhan kaverini (miespuolinen) kanssa ja koska tämä henkilö on harvinaisen lennokas suustaan ja ajatuksiltaan, voi ujommalla ihmisellä tulla väärinkäsityksiä monestakin jutusta. Hän ehdotti lonkalta keikkaa Milanoon. Hänen täytyy sinne mennä anysays, joten tule mukaan? Totesin sille, että "There is no free lunch, tyyppi haluaa mun pöksyihin?" Se nauroi ja kielsi. Tuskin sentään. Tempaisin esiin vain ekan ajatuksen, joka tuli päähän. Kovin monelle kenties tulevalle pomolle ei voi aukoa tohon tapaan. Mutta koska se mies on niin outo, sille voi olla tasan yhtä outo takaisin. Suoraan puhuminen rulettaa.

FB on munlaiselle ihmiselle erittäin koukuttavaa. Siellä voi stalkata ihmisten elämää, kuittailla niille (suoraan) ja jakaa omaa elämäänsä myös paloissa eteenpäin. Joskus tosin mun tekee mieli laittaa statukseen jotain, mitä mä oikeasti ajattelen. Jotain paljon suorempaa, mutta ihan kuten baarissakin, ei ihmiset kestä sellaista. Onneksi sielläkin on näppäimet siihen, että mikäli joku ei jaksa kuunnella toisen elämän yksityiskohtia, sen voi rajata ulos. Käyttäkää ihmiset niitä näppäimiä, niin ei tarvitse himassa vinkua, että "Taas toi muija puhuu lapsestaan/miehestään/siitä-ja-tuosta". Valinnan vapautta katsos. Epäsuorasti suoraan voi puhua myös sillä tavalla.

Luopumisen tuskaa

Tänään meni sitten nimet paperiin ja asunto menee myyntiin. Järkevää, rahakasta ja eteenpäin elävän mieli? Samaan aikaan myös surullista, mahamöntillistä, haikeaa ja outoa. Näin sitä sitten vaan pistetään kämppä myyntiin ja muutetaan...ööö...jonnein? Olen kuitenkin ollut tosi onnellinen täällä omassa pienessä kolmiossa, jota me ollaan rakkaudella rempattu ja laitettu kuitenkin jo kuusi vuotta. Okei, järkiminä huutaa, että on tulossa partsiremppa, hissiremppa ja putkiremppa jossain vaiheessa, joten lihoiksi vaan, jotten joudu sitten kikkailemaan tän asunnon kanssa. Mutta ei oikein ole tietoa, että minnekäs me nyt sitten muutetaan. Okei, asunnon eka näyttö on vasta ensi sunnuntaina ja voihan kestää kauankin, että kukaan asunnosta tekee tarjousta. Onneksi ei ole kiire minnekään, joten voi odotella rauhassa hyvää diiliä. Ja totutella ajatukseen. Viikko sitten mulla ei ollut mitään tällaisia huolia. :(

Käytiin ajelemassa tänään siellä Espoon pientaloalueella, jossa "Se" talo on. On se hieno. On se skutassa. On se. Kumpi voittaa, tila&piha vai lokaatio? Miksi tää on niin hankalaa? Sydän on aivan riekaleina, järki sanoo, että on ihan järkevää myydä tää nyt, kun hinta voi oikeasti olla aika kohdillaan. Onneksi vuokra-asuntokin on hetkellisesti hyvä vaihtoehto.

Perjantaina muuten joku 20v. julli ajoi meidän perään Mannerheimintiellä. Oltiin pysähdytty suojatien eteen, kun meidän viereinen auto oli päästämässä jalankulkijaa suojatietä pitkin, kun rysähti. Hyvä, ettei meidän eteenpäin singahtanut auto niitannut sitä jalankulkijaa. Koko auton takaosa on menossa uusiksi. Mutta sen jullin iskän Mersu meni täysin mutkalle, se piti hinata pois sieltä. Aika hurjaa, jos noin 20 km/h vauhdissa saa aikaan tollaista tuhoa, niin mitäs sitä sitten nopeammilla saa aikaan! Kelleen ei onneksi tapahtunut mitään, selvittiin säikähdyksellä. Meillä oli lapsi mukana ja se reppana säikähti kovasti rysäystä. Onneksionneksi mitään vahinkoa ei ihmisille tapahtunut. Tänään vähän nauratti, kun huristeltiin meidän mällätyllä perhe-Opelilla siellä Audien ja Bemarien keskellä. Näinköhän tää sittenkään on meidän mesta? Noh.. Kattellaan, miten käy.

Hieman on jotenkin haikea fiilis. Ei ole tekstikään niin lennokasta tänään. :-/

Paritusta

Sokkotreffien järjestäminen kavereille on yleensä tosi hasardia hommaa. Sitä tietää tavallaan liikaa ihmisestä ja niitä huonoja puolia on sitten yleensä vaikea mätchätä kelleen. Mutta kerran multa on kysytty, että tuntisinko mä ketään sopivaa sinkkumiestä mainiolle naispuoliselle -ja aika uudelle- ystävälleni. Heti tuli mieleen yksi mies, joka olisi aivan täydellinen kyseiselle upealle naiselle. Ja kas, nyt muutama vuosi ensitreffeistä myöhemmin, tämä pari menee tänään naimisiin. Mun kannattaa pitäytyä nyt jatkossa sokkotreffineuvoista, koska en enää KOSKAAN voi päästä tähän lopputulokseen. Voisin lisätä CV:heni tiedon täydellisestä ihmistuntemuksesta( ..ja parituksesta. Hehheh.) Onnea armaat, tänään on teidän juhlapäivänne!

“Well-behaved women rarely make history.”

Mun tyttäreni on rämäpää. Touhukas, rohkea(hullunrohkea) ja riehuvainen. Olen yrittänyt joskus sille pukea jotain prinsessaunelmaa päälle, mutta jotenkin se näyttää olevan prinsessamekossa niin epäelementissään. Lisäksi ne helmat ovat tiellä, jos haluaa kontata tuulispäänä ja muuten vaan riehua rellustella. Lisäksi nyt tää kävely on tullut ohjelmistoon (alle 10 kuukautisena..), joten ainoa pakollinen varuste ylipäätään on jarrusukat. Pukeutuminen on muutenkin lapseni mielestä välttämätön ja turha paha, joten mitä helpommin puettavat asusteet on, sitä onnellisempia äiti ja tytär molemmat ovat. Ei siis tyllimekkoja, kiitos.

Musta on mainiota, että tyttäreni on tollainen touhupaketti. En meinaa missään nimessä kieltää touhukkuutta tai rajoittaaa tytön meininkiä. Lisää pökköä pesään, I say! Mä olisin ollut hyvin ihmeissäni ylipäätään, jos mun tyttäreni olisi sellainen hiljainen hissukka, joka istuskelisi vain koko ajan mun sylissä. Joten hyvä näin. Odotan jo innolla, että pääsen sen kanssa huvipuistojen hurjimpiin laitteisiin! Ässää!

Olin itsekin muuten poikatyttö pienenä. Skeittaisin, huristelin pihan poikien kanssa radio-ohjattavia autoja, kiipeilin puihin, tein kolttosia, tulin naama ruvella kotiin, pukeuduin mustaan nahkatakkiin ja parhaat kaverini olivat poikia. Äitini oli joskus tilanteesta huolissaan, mutta faijani on aina kannustanut olemaan rämäpää. Kuulemma nosti minut ensimmäisiin oksiin roikkumaan, kun en itse niihin vielä päässyt kiipeämään. Tarhassakin kiipesin alle metrin mittaisena korkeimpaan kiipeilytelineeseen ja sen korkeimpaan kohtaan riekkumaan. Tarhantäti oli ihan huonona, kunnes näki eräänä päivänä, kun keikuin tarhaan aamulla 194 senttisen isäni harteilla. Yhtäkkiä kaikki olikin ihan järkeenkäypää. Iso lahja siis, että vanhempani eivät ole koskaan yrittäneet pistää minua "tyttömuottiin". Sujahdin sinne sitten tavallaan kyllä ihan itse myöhemmin, mutta rämäpäisyys on edelleen jäljellä. :)

Meillä tyttö ei ole tehty vain "sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista", vaan:

"Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet tytöt tehty?

Touhumarakateista, jarrusukista, hihkunnasta ja kiljahduksista;

Niistä on pienet tytöt tehty!"

Joten toivon, että oma ihana vauhtihirmuni saa ollakin juuri sellainen kun on. Ja jos jossain vaiheessa hän haluaa olla prinsessa varpaankynsiään myöten, antaa palaa. Onneksi tätä nykyä prinsessakin voi olla samaan aikaan myös hurjapää. (Otsikon sitaatti: Laurel Thatcher Ulrich)

Pikku-Athene. ;-)

29/34

29/34. HAHA! Siitäs saat, rakas latino-ass. Siitäs saat. Mä en ole mahtunut tollaiseen farkkukokoon sitten yläasteen. Mun kuntoiluhulluus on tuonut takaisin mulle mun 16-vuotiaan tuumakoon. Ässää! Aika hyvin ennen mun 29+ päivää. Otin tavoitteen olla hyvässä kunnossa silloin, kun mun numeroluku siirtyy uudelle kymmenykselle ja ainakin siinä tavoitteessa ollaan pysytty.

Tänään on ollut muutenkin hyvä päivä. Kävin mun rakkaan kampaajan luona, joka teki mun tukasta taas mahtavan. (Nuorenin 5 vuotta.) Ja sitten kävin vähän Gina Tricotissa kokeilemassa uusia farkkuja (nuorennuin 5 vuotta lisää). Mainitsinko jo, että ne olivat kokoa 29/34! Olen nyt siis käytännössä 19-vuotias! HAHAHA! Virallisesti mun takapuoleni siis ei ole enää kokoa l (niinkuin latino), vaan kokoa m (niinkuin mainio). Ja mä en meinaa uskoa, että täällä mä bloggaan mun perseen koosta, mutta niinpä vaan teen. Ja nyt nauran edelliselle lauseelle ääneen. HYVÄ päivä. :D

Tänään se saapui

..Ensimmäinen kamala onnittelukortti, jossa on "the" luku painettuna numeroin. Argh. Mä olen vielä monta päivää 29-vuotias, god dammit!

Kevättä rinnassa

Flirttaileminen on hauskaa. Ihmiset tekevät sitä vaan harvinaisen vähän ja sekin melkein rajoittuu baareissa tapahtuvaan myöhäisillan kommunikaatioon. Tai sen yritykseen. En tarkoita nyt flirttaamisella mitään muuta kuin mieltä piristävää positiivista virinää, joten tästä on turha repiä mitään avioliitto-ongelmia kehiin. Musta on myös mainiota, että kun oma mieheni on ulkona kamujensa kanssa, niin joku heittää sille siellä herjaa. Onhan se aika kuuma mies, joten syytä onkin saada vähän öögaa. Tekee mut vain tyytyväiseksi siitä, että olen onnistunut jallittamaan tollaisen alfauroksen itselleni.

Harvoin ihmiset kuitenkaan kassajonossa yltyvät toisilleen flirttailemaan. Se on vähän sääli. Parasta olisi juuri saada hyvää mieltä aikaan keskellä päivää, puskista. Mulle flirttailee yksi meidän kadun varrella asuva iskä. Sillä on vaunulenkki jotenkin samaan aikaan mun lapsen partsinukutuksen kanssa ja ohi mennessään se on alkanut moikkailla ja kuittailla jotain. Ihan sama, vaikka se tekisi sen vain jostain "minä olen isä, sinä äiti, ymmärrämme toisiamme"-lähtökohdista, mutta hauskaa se on silti. Piristävää. (Se tosin moikkailee myös mun miestä. Bisse? Hehe.)

Sitten on nämä flirttailun ammattilaiset, jotka vievät flirtin niin pitkälle, että joutuvat siinä pulaan. Eräskin henkilö oli viety firman kemuissa johtajan rouvan toimesta tiukkaa askellusta kohti toaletti-tiloja, kunnes tämä mies oli saanut pistettyä kampoihin. Hallitsematon flirttailu voi siis olla myös vaarallista.

Mä olen sitä mieltä, että tänään olisi hyvä päivä aloittaa pieni kevyt flirttailu tuntemattoman kanssa. Säkin olet niin kuuma pakkaus, että ei tota kynttilää kannata vakan alla pitää. Tuikstuiks ja vinksvinks. ;-)

You will always be my friend - you know too much

Mun parhaimmat ystävät on melkein kaikki hankittu ala-tai yläasteella. Lukiossa en jaksanut nähdä vaivaa uusien ystävien hankkimiseksi, koska mulla oli mielestäni jo tarpeeksi frendejä. Lukiosta käteen on jäänyt yksi exä, jonka kanssa olen tekemisissä. (Heihei!) Vanhasta työpaikasta on jäänyt käteen muutama erittäin hyvä ystävä ja muuten "uudet" ystävät onkin sitten laskettavissa yhden käden sormilla. Ja onhan siinä uusilla ystävillä kirittävää, kun mä kuitenkin olen tuntenut parhaat ystäväni jo melkein 23 vuotta. Sellaiseen tilanteeseen menee hetki aina päästä.

On ihailtavaa, että saa solmittua uusia ystävyyssuhteita nopeasti. Se on taitolaji sekin. Eräs supersosiaalinen ystäväni hankkii uusia ystäviä tuosta noin vaan. Ihailen hänen tapaansa heittäytyä uuteen kaverisuhteeseen. "Menen ulos perjantaina Raisan kanssa." "Kuka se on?!" "No tapasin sen siellä työjutussa silloin-ja-silloin." Nopeaa, tehokasta ja varmaan aika palkitsevaa. Olen jotenkin itse paljon varovaisempi. Ehkä turhan varovainen? Myös ulkomailla asuvat ystäväni saavat respectiä. Sehän on kuin olisi menossa sokkotreffeille: Tykkääkö tuo minusta ja tykkäänkö minä siitä? Entä jos se pitää minua ihan urpona? Ja kaikki tämä vielä englanniksi/saksaksi tai toisella kotimaisella. Iso respect.

Joskus olen ajatellut, että joidenkin vanhojen ystävieni kanssa en välttämättä olisi näin hyvä ystävä, jos he tulisivat elämääni vasta nyt. Sitä on vaan vuosien saatossa oppinut katsomaan niitä frendin huonoja puolia läpi sormien, koska tietää niissä olevan myös paljon mahtavia ominaisuuksia. Mutta nyt jos tavattaisiin, ne huonot puolet tökkäisivät heti silmään. (Kuten minussakin heille.) Ja tilanne ei ehkä koskaan kehkeytyisi ystävyyden tasolle. Mutta onneksi olemme siis toisemme aikanaan löytäneet. He, ärsyttävinä hetkinäänkin, rikastuttavat elämääni suuresti.

Osa ystävistäni asuu kaukana. Joka kerta heitä odottaa palaavaksi "kotiin" aina yhtä innoissaan. Juttu jatkuu siitä, mihin se jäi. Välillä emme ole tekemissä pidempään aikaan, mutta sillä ei ole väliä ystävyyssuhteeseen. Tosin toivon, että ulkomaankomennus (Oulukin on melkein ulkomaa, I say..) ei jatku kellään ikuisesti. On paljon näpsäkämpää, että kaikki ihmiset ovat lähimaastossa.

Ystävyys ei myöskään ole aina samanlaista, siinä tapahtuu siirtymiä. Joskus joku loittonee ja joku toinen tulee läheisemmäksi. Se ei tarkoita, että olisi parempi ystävä jommalle kummalle, vaan ystävyyssuhde on kuin elävä organismi, se muuttaa muotoaan. On kiinni molempien aktiivisuudesta, miten se muotoutuu. Joskus joku ystävä menee niin kauaksi tällä ystävyysjanalla, että side melkein katkeaa. Sellainen tekee surulliseksi ja myös vihaiseksi. Minä yritän, eikö sinua kiinnosta olla minun kanssani tekemisissä?! Elätän myös toivoa, että kaukaisestakin yhteydestä voi palata takaisin lähituntumaan?

Sain tänään meille vierailulle neljä ihanaa ystävääni, joista kaksi oli näitä kaukomatkaajia. Kun istuttiin olohuoneessa ja höpötettiin niitä näitä, tajusin yhtäkkiä, miten onnellinen olen siitä, että nämä ihmiset ovat elämässäni. Jos minun pitäisi valita uudestaan ystäväni, ottaisin juuri nämä samat, maailman parhaat ihmiset ympärilleni. Meikkis lovettaa teitä.

Maalla on mukavaa?

Voihan pylly. Mä joudun kohta muuttamaan paritaloon Espooseen. Voi dammit. Mun mies on seonnut ja haluaa joko a) rakentaa talon b) ostaa talon c) ostaa rivitalon d) ostaa paritalon e)ostaaostaaostaa. Nyt. Heti. Se suunnittelee selvästi, että motittaa mut jonnein hiekkateiden taa, minne julkiset liikennevälineet ei kulje ja jättää mut kotiin tekemään lapsia. 15 lasta putkeen. Mulla kun ei salettiin ole siellä muuta tekemistä kuin olla paksuna. Mun elämä on Helsingissä ja mä asun maalla Espoossa. Huhhahhei.

Mies on siis oikeasti viimeiset kuukaudet kuin maaninen ja jotenkin se sai mut ylipuhuttua katsomaan paritaloa Espoossa. Kirkkaan keltaista paritaloa. Helvetti. Kun mä pääsin asuntoon sisään, olin pulassa. Liian kiva. Liian valoisa. Liian avara. Liian mainio piha. Liian, perhana, täydellinen. Voi sus. Yritin näyttää happamalta, mutta jotenkin siinä nyt kävi niin, että asuntoa myyvä välittäjä tulee katsomaan meidän asuntoa huomenna. Toki emme ole ainoat asunnosta innostuneet, joten vielä on toivoa, että mä pysyn helsinkiläisenä. Mä en edes halua muuttaa, enkä ajatellut sitä vaihtoehtona. Nyt mä yhtäkkiä haluan kirkkaankeltaiseen paritaloon Espooseen. Vai onko toi mies vaan niin ovela, että jotenkin sai mut aivopestyä tässä kuukausien aikana? Aivan skitsoa. Totaalihullua. Mä olen HELSINKILÄINEN, en espoolainen.

Mutta oli se kiva. Voihan paska.

Vampyydi

Bloggaaminen on kamalan hankalaa, kun eräs pieni on kehittänyt itselleen kahden alahampaan lisäksi ne "vampyyrinhampaat" ja puree mua samalla jalasta. Näyttää äärimmäisen huvittavalta, mutta hyvin noillakin hampailla saa häiriötä aikaan. Auts! Tulee isäänsä tossa huomionkipeydessä, hehe. ;-) Bloggailua lisää sitten myöhemmin.

Ostaisin sinulta taulun sentillä, onko ok?

Mä maalaan tauluja. Aikaisemmin tein niitä duunin ja koulun ohella aika tiukkaan tahtiin, nyt rakas lapseni rajaa mun vapaa-aikaa sen verran paljon, ettei tauluja tule tehtailtua kovin usein. Olen maalannut niitä lähinnä lahjaksi. Teen aika isokokoisia, värikkäitä soul mamoja tai mitä nyt milloinkin, mutta naisaiheet tekee comebackin aina uudestaan ja uudestaan. Tuntuu, etten kyllästy ollenkaan maalailemaan mun mujereita.

Tauluista myös ilmeisesti tykätään (tai sitten mulle valehdellaan sujuvasti), koska aika monella se lahjataulu löytyy jostain seinältä. Kauheen monimutkaista se olisi kaivaa sinne aina, kun mä tulen kylään, joten uskon, että niistä pidetään. Ne keräävät yleensä myös paljon kehuja ja usein multa tiedustellaan, voisinko maalata heille myös jotain vastaavaa. Totta kai voin. Se vaan maksaa jonkin verran. Kun ilmoitan summan, ihmiset lupaa harkita asiaa, eivätkä koskaan palaa aiheeseen. Mä olisin itse koska vain valmis maksamaan taulusta useita satoja euroja, jos todella haluaisin sen. (Ja mun taulut ei todellakaan edes maksa "useita satoja euroja".) Mun vapaa-aika on sen verran arvokasta, etten mä ilmaiseksi rupea kelleen maalaamaan maalaamisen ilosta. Ikeassa samankokoinen taulu maksaa 79€, joten tottakai sitä pääsee halvemmalla, kun ostaa sieltä itselleen taulun. Ainutlaatuisuudessa on sitten toivomisen varaa. Ihmiset säästää joskus niin omituisissa asioissa.

Soulmama.

Juristi, lääkäri ja kampaaja tappeli, kuka voitti?

Ihmisellä pitäisi olla lähipiirissään lääkäri, juristi ja kampaaja. Juristi ja lääkäri löytyy, mutta kampaaja puuttuu. Hemmetti. Pitäisiköhän sitä luopua tosta mediapelleilystä ja hankkia kampaajan paperit. Se ei tosin luultavasti auttaisi hirveästi tähän oman tukan ongelmaan.

Olen kasvattanut tukkaa ensimmäiset 22 vuotta. Se oli pitkä ja yleensä musta. Sitten kyllästyin, leikkasin sitä ensin vähän ja sitten ihan kunnolla napsaisin sen juuri ennen häitä. Se siitä "nutturakampauksesta" sitten hääpuvun kanssa. Toisaalta, mun punaisen hääpuvun kanssa istui paljon paremmin mun keesi. Muutenkin olen enemmän rock-henkinen ja tukkakin saa sitten olla sitä tyyliä. Mutta kaikkeen kyllästyy ja nyt olen yrittänyt taas kasvatella tukkaa.

Kampaajia mulla on ollut useampi. Aluksi äiti napsi latvat mun pitkästä tukasta. Muuta sille ei tarvinut paljon tehdä. Sitten löysin muutaman kivan kampaajan ydinkeskustasta, mutta on aika tyyristä maksaa lyhyen tukan värjäämisestä ja leikkauksesta 150€! Joten aloin etsiä vaihtoehtoja. Löysin suositusten kautta mainion kundin leikkaamaan tukkaani, joka osasi puuhata sille aina jotain vinkeää, eikä laskuttanut koskaan yli satasta. Sitten se kundi möi omistusasuntonsa ja lähti surffipummiksi maailmalle. Perhana. Päätin kokeilla hiuslisäkkeitä ja RAKASTIN sitä lookkia. Mutta sen ylläpitäminen on kallista ja lisäksi irrotessaan tukkanippu vei mukanaan nipun omaa tukkaani. Niin paljon tätä hienoa suomalaista tukkaa ei ole, että sitä voisi kovin usein kohdella noin kaltoin. Sääli. One day, some day mä kyllä palaan siihen lookiin. Toinen puoli päästä oli klani ja toisella puolella oli pitkä fleda. RockROCKrock.

Tämän jälkeen kävin monella eri kampaajalla, palaamatta koskaan kellekään. Se on niin vaivalloista aloittaa suhteen luominen aina alusta. Tutustua niihin, niiden tutustua muhun. Ja jos ne vaikka on sellaisia keskusteluvimmaisia? Ei jaksa. Keskustella voi, mutta haluan myös lukea naistenlehtiä ja juoda kahvia. Mä olen siellä viettämässä laatuaikaa itseni kanssa, en sen kampaajan. Lisäksi niiden pitää tehdä muutos, ehdotella jotain uutta ja toteuttaa mallikelpoisesti. Aina jossain mentiin mäkeen. Aloin olla epätoivoinen. Kunnes kuulin, että oma armas kampaajani on palannut surffipummi-kiertueeltaan. Jesh! Koko tänä aikana en ole tarvinnut lakimiestäni tai lääkäriäni yhtä kipeästi kuin kampaajaani. Ihanaa, kun palasit!

Sulla on ihana pylly!

Kävin zumbassa. Ekaa kertaa. On se aikamoista. Istun nyt puolialasti bloggaamassa siitä, koska on niin hirveä jähi sen ja kotiin pyöräilyn jäljiltä. Mutta on se zumba ihan saamarin kivaa. Sykemaksimi oli 166, että ei se myöskään mitään ihan pelleilyä ole. Ja kaiken lisäksi, se on aika hauskaa.

Se on taitolaji vetää sitä hommaa, koska pitää olla kannustava ja inspiroiva + saada juroista suomalaisista irti sellaista lantionhetkutusta, että sellaista ei näy K18 filmeissäkään. Tää nainen, joka sitä veti, tuntui olevan jatkuvasti ilokaasussa ja jotenkin se sitten tarttuu. Se hihkui siellä edessä, että "sulla on ihana pylly! Heiluta sitä!" Haha, nyt olen mainiolla tuulella. Edes kaksiaivosoluinen respa, josta aiemmin bloggasin, ei haitannut enää. Eihän se raukka niille aivosoluilleen mitään voi, joten let's zumbaaaaa!

Hooray for the good guys

En ymmärrä, miksi jotkut naiset seurustelevat kusipäisten miesten kanssa. Siis sellaisten mustasukkaisten hullujen, jotka aliarvioivat tyttöystäväänsä "hassunhauskasti" muiden kuullen ja marttyyrisoivat lastenhoitonakin sattuessa kerran vuodessa heille. Tai no okei, on sitä itsekin joskus seurustellut ihanan narsisti-egoistin kanssa, joka erottuamme kävi harrastamassaa seksiä serkkuni kanssa (Ai te luulitte, etten mä tiedä siitä? Kyllä tiedän. Nyt mainitsin siitä täällä blogissa.), mutta tollaisista miehistä sitä oppii ja menee eteenpäin. Sitä osaa sitten katsoa jatkossa, ettei haksahda enää sellaisiin tapauksiin. You live and you learn.

Mutta sitten jotkut naiset menevät naimisiin sellaisen kanssa. En tajua. Jos varoitusmerkit ovat olleet ilmassa koko ajan ja äijä on jo kerran käynyt vieraissa ja on väkivaltainen, niin ei siitä kuulkaas paremmaksi muutu. Se geenihaara kannattaisi katkaista siihen. Mulle on turha selittää, että "On se Keke tosi mukava, kun me ollaan kahdestaan." Noup, elämä on liian lyhyt vietettäväksi huonon miehen kanssa. (Ja myös huonon naisen, tää toimii toisinkin päin.)

Mutta aina joku silti päättää "muuttaa" sitä miestä ja kouluttaa siitä salonkikelpoisen. Ei natsaa. En vain ymmärrä sitä, että ei rakasta ensijaisesti itseään niin paljon, että vaatisi parempaa kohtelua. Renttuihin rakastuminen on waste of time.

Näkymätön mummo

Juuri kun pääsin kehumasta, että tunnen melkein kaikki rappumme asukkaat, tulee rapussa vastaan uusi mummo. Olisin listannut sen vierailijamummoksi, mutta sitten se alkoi jutella tyttärelleni, joka istui vaunuissa: "Oijoi, oletpas sinä jo kasvanut. Hetki sittenhän sinä olit vielä äidin masussa." Joten random-mummo siis asuu meidän rapussa. On tietoinen minusta ja tyttärestäni - mutta minä en ole rekisteröinyt koko rouvaa! Yleensä mä huomaan kaiken, mutta tämä yksi pieni mummo on mennyt täysin ohi. Me emme ilmeisesti liiku ollenkaan samoihin aikoihin rapussa ja mummo ei ole kovin aktiivinen taloyhtiön kokouksissa/talkoissa/talobileissä. Hämmentävää. Ja jotenkin surullista. Toivottavasti en itse päädy lopulta johonkin kerrostaloon yksinäiseksi, näkymättömäksi mummoksi. :-/

Mies on rakas, ihana ja ärsyttävä.

Pakko kirjoittaa vielä lyhyesti lisää. En nimittäin ole varmaan vielä maininnut, että mulla on ihana mies. Se antaa mun rauhassa olla oma taiteellinen ja itsensäpaljastuvimmainen itseni, vaikka sitä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään fb, twitter tai bloggailu. Mies on Pohojanmaalta; jämpti, suoraselkäinen ja luotettava. Se hoitaa meillä lasta öisin, kun mä nukun autuaasti lapsen pienet piippailut läpi ja on muutenkin muksun kanssa todella mainio. Sen lisäksi mies on aika hottis ja isokokoinen. Mies ei saa olla mikään tuulenpieksämä vinkuheinä, vaan siinä pitää olla massaa ja asennetta. Kaikkia löytyy.

Lisäksi mies on rauhallinen. Minä olen äkkipikainen. On ihan mainiota, että on olemassa tasapainottava voima, joka tasoittaa suurimmat purkaukset. Minä nimittäin olen avannut puukolla lapsen matkasängyn reunojen päällä olevat pehmusteet (lapsi ei ollut matkasängyssä silloin, toim.huom.), koska en saanut sänkyä kasattua. Ajattelin, että selvitän homman, kun näen sen mekanismin. Siinähän täytyy olla jotain vikaa! Kun en keksinyt vikaa ensimmäisessä lukossa, puukotin auki sängyn toisen pään. Vika jäi edelleen epäselväksi, sänky näyttää...hmmm...hieman erikoiselta ja hermot kiristyi äärimmilleen. Kuten arvaatte, mies ei ollut mukana sillä reissulla, vaan paikkasi sängyn sitten kotona roudarinteipillä.

Kerran imuri alkoi myös vittuilla, eikä suostunut kelaamaan johtoaan auki. Yritin soittaa miehelle, että missä meillä on joku tällainen fu*king kuusiokulma-avain, mä avaan tän imurin ja kiskon sen johdon sieltä helevettiin! Mies ei vastannut, soitin isälle. Isä oli hetken hiljaa ja sanoi: "Eiköhän me odoteta, että se sun miehesi tulee töistä. Ota siksi aikaa jatkojohto." Rupesin nauramaan, koska en raivopäissäni ollut tajunnut, että totta, jatkojohdolla pääsee jo pitkälle. Olin juuri sitä ennen ravistanut imuria siitä johdosta roikottaen, joten seuraava vaihtoehto olisi vissiin ollut sitten taas se puukko. Mutta on siis hyvä, että perheessä on vastavoimia. (Arvatkaas muuten, kumpaan tyttäreni luonne näyttää tulevan. Uuujee...)

Mutta se, miksi nyt oli pakko jakaa tämä aihe tänne blogiin, on miehen ärsyttävin puoli. (Jota kaikki naispuoliset kaverini pitävät vain hyvänä puolena, sitäkin.) Se nimittäin on erittäin..hmm..järjestelyvimmainen. Minä saatan jättää esimerkiksi sakset ja liimapuikon pöydälle, kun askartelen jotain, ja koska olen jatkamassa sitä hetken kuluttua. Kun tulen takaisin, sakset ja liimapuikko ovat hävinneet. Mies on kuljettanut ne omille paikoilleen. Usein muutkin tavarani seilaavat uskollisesti "omille paikoilleen". Aina "omat paikat" eivät suinkaan ole siellä, missä minä kuvittelisin niiden olevan. Joten joskus täytyy yrittää ajatella kuten rakas mieheni ja metsästää sitten puuttuvia asioita. Usein ne löytyy, joskus eivät. Kuten tyttären pipo. Tytöllä on yksi hyvä pipo, jota voi käyttää päikkisten aikaan. Nyt pipoa ei löydy mistään, koska mies on siivonnut sen jonnein. Huoh. Täytyy ostaa lisää pipoja, jotta mies voi piilotella niitä sitten ympäri asuntoa, jotta joku niistä löytyy tarpeen vaatiessa.

Toisaalta, en haluaisi, että meitä olisi kaksi samanlaista hujanhajakkia tässä perheessä. Natisen vaan nyt tästä aiheesta, koska kummempaa syytä motkottaa ei ole. Ei meillä vissiin asiat niin kauhean huonosti ole. :)

Äiti ja lapsi kävivät täällä leikkimässä.

Kerran päiväkirjan kirjoittaja, aina päiväkirjan kirjoittaja?

Minulla on 32 päiväkirjaa. Aloitin päiväkirjan pitämisen 8-vuotiaana ja jatkoin sitä noin 23-vuotiaaksi. Päiväkirjan pitäminen hiipui, koska tapasin nykyisen aviomieheni ja kaikki oli niin hyvin, ettei paljon enää tarvinut tilittää elämän kurjuutta. "Rakas päiväkirja, kaikki on edelleen hyvin." Alkoi olla vähän yksitoikkoista. Eräs hyvä ystäväni sanoikin aikoinaan, että sitten, kun mun ei enää tarvitse pitää päiväkirjaa, kaikki on varmaan hyvin.

Tämän blogin pitäminen on tosin vähän samanlaista kuin päiväkirjan pito. (Okei, sensuroin kyllä aika paljon verrattuna päiväkirjaan, but still.) Olisikohan tässä siis syytä pikkuhiljaa huolestua, että asiat alkavat mennä taas monimutkaisiksi? ;-) Tuskin sentään. Mulla on vaan paheneva itsensäpaljastusvietti, joka nyt purkautuu tällä tavalla. Parempi näin kuin pitkän takin kanssa Turuntien ylikulkusillalla, right? Haha! :D

Takinkääntöä

Olen takinkääntäjä. Olen tehnyt takinkääntöä aktiivisesti kohta 10 kuukautta. Näyttää pahasti siltä, että takki jää pysyvästi väärinpäin ja joudun kenties kääntämään kohta muitakin vaatteita ympäri. Mutta näin on nyt käynyt ja en taistele enää vastaan. Se on nimittäin turhaa ja hyödyntöntä, joten I surrender. Olen sittenkin lapsi-ihminen.

28 vuotta olin ei-lapsi-ihminen. Lapset alkoivat olla siedettäviä siinä vaiheessa, kun ne pystyivät puhumaan ja kertomaan asiansa muuten kuin huutamalla kurkku suorana. Mitä vanhemmaksi lapset käyvät, sen paremmin tulin niiden kanssa juttuun. Jossain vaiheessa lapset muuttuivat ihan hauskoiksi, koska olen sen verran lapsellinen itsekin, että rakastan pomppia jättitrampoliinissä ja tehdä lumiukkoja. Lapsipiireissä aikuinen, joka jaksaa pomppia trampoliinissä ja puuhata muutakin ei-niin-aikuismaist, nauttii suurta suosiota. Lasten mielestä minä olin mahtavuutta ja minä ajattelin, että kyllähän noi nyt ihan siedettäviä on, isommat lapset siis. Mutta vauvat ja taaperot ei kiinnosta mua sitten tippaakaan. "Haluatko ottaa meidän kuolaavan pikku-Pertin syliin?" "En." Ja ajattelin, että näin tämä nyt sitten menee.

Sitten tulin raskaaksi. En ole epäillyt, etteikö minusta olisi äidiksi, en vaan koskaan ole ollut kovin perinteinen nainen siinä suhteessa, että en hamua vauvoja syliini tai muutenkaan mene nappuloiksi lapsista. Mies jopa joskus kysyi, että "Haluatko sinä ylipäätään koskaan lapsia?!". Oli vissiin ollut sen verran vastahakoista se kanssakäyminen noiden alle metrin mittaisten kanssa. Noh, raskausaika on siitä oivallisesti suunniteltu, että siinä on tarpeeksi aikaa totutella ajatukseen, että kohta sieltä sellainen alamittainen tyyppi saapuu. Ja lopulta sitä täysin kärsimättömänä odottaa jo tyyppiä saapuvaksi. Kun se sitten saapuu, sitä on vaan niin loputtoman onnellinen, että se raskaus kaikkine "riemuineen" on ohi ja se pötikkä on siinä. Pakkohan sitä on rakastaa, kun sitä on niin hartaudella kantanut ja kylkiluut mustina ottanut sen potkuja vastaan. Hyvin suunniteltu, luontoäiti.

Silti piti pitää yllä pientä vastarintaa. "Kyllä mä tätä omaani rakastan, mutta en mä noista muiden lapsista välitä tipan vertaa." Kunnes huomasin, että joku vuosimiljoonien biologia alkaa nakertamaan mun vastarintaa. Hyväksyn, että naapurin hurmaava tyttö onkin aika jees. Mutta se on lienee poikkeus. Vastarintaa ei auta, että naapurin tyttö oppii puhumaan ja minun nimeni on ehkä 15. sana, jonka hän osaa sanoa. Aika liikkistä. "Pysy kovana nainen! You are getting soft!"

Päätän, etten AINAKAAN mene muskariin, vauvakerhoon tai vauvauintiin. Arvatkaa monessako niissä olen nyt? Aivan, kaikissa. Olen lopettanut sanomasta "Mä en koskaan..", koska sen lauseen nieleminen alkaa olla jo niin jokapäiväistä. Mä annan periksi, koska pääsen helpommalla, koska muksusta on mukava käydä puuhaamassa muiden pikkutyyppien kanssa ja tunnustus: se on alkanut tuntua mustakin aika mukavalle. Mä olen sittenkin ihan tavallinen nainen ja lapset alkaa olla musta itseasiassa jees. Jopa ne kuolaavat ja huutavat.

Kaiken huippu oli nyt vappuna. Me oltiin lapsiperhevapussa Espoossa. Mentiin grillaamaan ystäväpariskunnan luo, joilla on kaksi lasta. Lisäksi sinne tuli yksi toinen lapsiperhe. Siellä sitä sitten suloisessa kakofoniassa grillattiin, syötettiin lapsia, paistateltiin päivää, tuupattiin väsyneimmät pikkuriiviöt päiväunille ja yritettiin jatkaa keskustelua siitä, mihin se jäi, kun joku lapsista oli viidennensadannen kerran keskeyttänyt ajatuksen tempauksillaan. Perheen pikkukundi halusi esitellä mulle huoneensa ja lelunsa, mikäs siinä. Keskustelimme pitkään siitä, saako hän joskus nimetä pehmolelun minun mukaani. Annoin luvan. Ja mikä mainioita, oli todella kiva vappu.

Kotiin tultuamme kännyyn piippasi viesti, että perheen pikkujäbä oli ilmoittanut äidilleen nukkumaan mennessään, että se "Jakastaa M:n äitiä". Siis minua. Ovelaa, ovelaa. Pikkunatiaisten armeijan käännytystyö on saatettu loppuun. Takki on ihan okei näin nurinpäinkin. ;-)