Hyväntuulinen aamu. Luin Hesarista Ihmiset-palstalta jutun 58-vuotiaasta Lena Koskesta, joka harrastaa "lonkkailua", eli skeittaamista longboard-laudalla. Ihan mahtava nainen! Se oli aluksi harrastanut lumilautailua, mutta koska etelässä sitä ei pääse tekemään tarpeeksi usein, se oli ottanut "lonkkailun" haltuun. Ja millä tavalla vielä! Se oli kirjoittanut harrastajien sivuille, jos joku voisi tulla opettamaan hänelle skedeilyä ja n.30 minsan päästä oli tullut ensimmäinen vastaus. Siitäpä sitten olivat tavalleet nuorten jullien kanssa Kiasman aukiolla ja alkaneet skedetä. IHAN MAH-TA-VAA.
Lena kertoo, että joskus aikuiset kommentoivat tyyliin "miten sä aikuinen nainen kehtaat". Nuoret lähinnä hymyilee ja hyväksyy. Mulle ei tulisi mieleenkään kommentoida jollekin muulle ihmiselle, että sen pitäisi "käyttäytyä iälleen sopivalla tavalla". Ehkä se on myös se, että mä olen edelleenkin keinuja, puuhunkiipeilijä, jokapaikan pomppija ja seikkailija. Kannustan tyttöjäni olemaan omia itsejään ja jos puuhun pitää kiivetä, niin sitten ei kuin puuta päin! Ei tarvitse olla söpö ja tyttömäinen, voi olla hurja ja rämäpäinen. Ja vaikka omat vanhempani eivät välttämättä ihan täydellisiä vanhempia kaikin puolin olleetkaan, niin ainakaan mua ei survottu mihinkään muottiin. Isä osti skeittilaudat, radio-ohjattavat autot ja legot. Ja nosti puun alimmalle oksalle roikkumaan.
Ja eihän täydellisiä vanhempia muutenkaan edes ole olemassa. On vain vanhempia, jotka yrittävät parhaansa. Kaikki kämmää vanhemmuuden jollain tapaa, koska se on paradoksi. Meidän lapset ei ole meidän, eikä ne kasva sellaisiksi kuin me haluamme. Ne kasvavat omaksi itsekseen. Ja siinä sivussa niitä ottaa päästä me, eli vanhemmat, koska me ollaan niin daijuja ja ei tajuta mitään. Mutta jossain vaiheessa ne kenties tajuaa elämästä myös ne helmet, joista osaavat kiittää vanhempiaan. Minä en pelkää kiivetä puihin ja en pelkää, mitä ihmiset siitä saattaisivat sanoa. Ainoa mitä on syytä pelätä on se, että jonain päivänä se puihin kiipeämisen riemu katoasi.
Mutta takaisin Lenaan. Tosta naisesta tuli suoraan mun idoli. Miten hienoa, että on pokkaa olla oma itsensä ja tehdä asioita, jotka kokee hauskaksi. Ei tarvitse murjottaa ja tyytyä sauvakävelyyn, jos tekee mieli skedetä. Ja toi termi, "lonkkailu"! Mun kirjoissa 58-vuotiaat naiset käyttävät termiä lonkkailu vaikka kertoessaan alati pahenevista lonkkavaivoistaan! See the point: elämän voi ottaa haltuun koska tahansa, joko 15- tai 58-vuotiaana. Ei ilolle ole ikärajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti