Annan periksi!

Mä rakastan kaupunkia. Rakastan vanhoja kerrostaloja, kaupungin meteliä, pieniä kadunvarsiputiikkeja ja jopa raitiovaunun kirskuntaa. Mutta koska keskustassa on nää paritalotontit aika harvassa (ainakin meidän hintaluokassa), niin jouduimme muuttamaan tänne Helsingin rajapyykille. (Tärkeää silti olla rajojen sisällä.) Mutta aina välillä sitä tajuaa "uhrauksensa" laadun. Esimerkiksi nyt, kun on kesäolohuoneena toi meidän uusi terassi. Onko mitään mukavampaa kuin hengata siellä auringon paistaessa? No ei ole. Ei paljon Koffarin teinit karju korvaan, ei. 

Meillä ei vielä ole ollut saumaa ostaa himoitsemaani sohvalounge-ryhmää tonne terasasille, joten ollaan harrastettu picnicejä. Vilttiä vaan kehiin ja tyynyjä, niin se safkailu onnistuu oikein hyvin niinkin. Lapset on ainakin ihan riemuissaan tästä saumasta retkeillä omassa pihassa. Nyt mun mies vielä rakensi mulle yrttikasvimaan tohon, niin mikäs siinä omalla pihalla viljellessä. Ihan nerokasta.(Syntyi muuten terassin hukkapaloista tuo yrttiteline, aika kätevää!)

Me grillattiin viime viikonloppuna, kun oli niin ihana sää. Kun siinä sitten istuskeltiin, niin naapurin tarhakaveri tuli äitinsä kanssa hakemaan isomman tyttömme pihalleen leikkimään. Sinne se tytönnassikka sitten kirmasi onnesta mykkyrällään. Okei, voihan toki samanlaisia leikkitreffejä tehdä kaupungissakin, mutta oli toi kyllä nerokasta. Siitä on n.30 metriä matkaa naapurin takapihalle, jossa tytöt sitten leikkivät kiltisti teltassa. Mainiota, mainiota kerrassaan!

Joten kyllä, mä annan hitaasti periksi. Mä tykkään asua täällä, missä on tilaa ja luontoa. Mä tykkään naapureista, jotka soittavat ovikelloa ja hakevat tytärtämme leikkimään. Mä tykkään jäätelöautosta (ja isompi tytär se vasta tykkääkin!), juoksulenkeistä metsässä, linnunlaulusta, siitä ettei ovea ole pakko pitää lukossa, siitä että leikkikenttä on suoraan meidän ovesta 10 metriä ja mä tykkään näistä mun mansikoista, punaviinimarjoista, rucolasta, tinjamista, persiljasta, lehtisalaatista ja basilikasta. I give up, I just love.

Tässä se mun yrttimaa, jaloilleen nostettuna. Ylimmässä kuvassa meidän pienempi tyttö nukkuu riippukeinussaan terassilla.

Ei ilolle ole ikärajaa

Hyväntuulinen aamu. Luin Hesarista Ihmiset-palstalta jutun 58-vuotiaasta Lena Koskesta, joka harrastaa "lonkkailua", eli skeittaamista longboard-laudalla. Ihan mahtava nainen! Se oli aluksi harrastanut lumilautailua, mutta koska etelässä sitä ei pääse tekemään tarpeeksi usein, se oli ottanut "lonkkailun" haltuun. Ja millä tavalla vielä! Se oli kirjoittanut harrastajien sivuille, jos joku voisi tulla opettamaan hänelle skedeilyä ja n.30 minsan  päästä oli tullut ensimmäinen vastaus. Siitäpä sitten olivat tavalleet nuorten jullien kanssa Kiasman aukiolla ja alkaneet skedetä. IHAN MAH-TA-VAA.

Lena kertoo, että joskus aikuiset kommentoivat tyyliin "miten sä aikuinen nainen kehtaat". Nuoret lähinnä hymyilee ja hyväksyy. Mulle ei tulisi mieleenkään kommentoida jollekin muulle ihmiselle, että sen pitäisi "käyttäytyä iälleen sopivalla tavalla". Ehkä se on myös se, että mä olen edelleenkin keinuja, puuhunkiipeilijä, jokapaikan pomppija ja seikkailija. Kannustan tyttöjäni olemaan omia itsejään ja jos puuhun pitää kiivetä, niin sitten ei kuin puuta päin! Ei tarvitse olla söpö ja tyttömäinen, voi olla hurja ja rämäpäinen. Ja vaikka omat vanhempani eivät välttämättä ihan täydellisiä vanhempia kaikin puolin olleetkaan, niin ainakaan mua ei survottu mihinkään muottiin. Isä osti skeittilaudat, radio-ohjattavat autot ja legot. Ja nosti puun alimmalle oksalle roikkumaan.

Ja eihän täydellisiä vanhempia muutenkaan edes ole olemassa. On vain vanhempia, jotka yrittävät parhaansa. Kaikki kämmää vanhemmuuden jollain tapaa, koska se on paradoksi. Meidän lapset ei ole meidän, eikä ne kasva sellaisiksi kuin me haluamme. Ne kasvavat omaksi itsekseen. Ja siinä sivussa niitä ottaa päästä me, eli vanhemmat, koska me ollaan niin daijuja ja ei tajuta mitään. Mutta jossain vaiheessa ne kenties tajuaa elämästä myös ne helmet, joista osaavat kiittää vanhempiaan. Minä en pelkää kiivetä puihin ja en pelkää, mitä ihmiset siitä saattaisivat sanoa. Ainoa mitä on syytä pelätä on se, että jonain päivänä se puihin kiipeämisen riemu katoasi.

Mutta takaisin Lenaan. Tosta naisesta tuli suoraan mun idoli. Miten hienoa, että on pokkaa olla oma itsensä ja tehdä asioita, jotka kokee hauskaksi. Ei tarvitse murjottaa ja tyytyä sauvakävelyyn, jos tekee mieli skedetä. Ja toi termi, "lonkkailu"! Mun kirjoissa 58-vuotiaat naiset käyttävät termiä lonkkailu vaikka kertoessaan alati pahenevista lonkkavaivoistaan! See the point: elämän voi ottaa haltuun koska tahansa, joko 15- tai 58-vuotiaana. Ei ilolle ole ikärajaa.

Vai ei voi ostaa itseään onnelliseksi?!

Synttärit tuli ja meni. Mies on hankkinut mulle jalkahieronnan ja kävin nautiskelemassa siitä 75 minuuttia. Nyt on jalat kesäkunnossa! Sitten kipittelin keskustaan muuttaneeseen Warehouse-vaatekauppaan. Se sijaitsee nykyään Makkaratalossa (Citycenter sen virallinen nimi taitaa olla..) ja yllätyin iloisesti, miten paljon selkeämpi se nykyään on! Lisäksi siellä oli kasapäin Bershkan vaatteita ja niitä tulikin ostettua sitten vino pino. Myös niiden hinnat lämmittivät, sillä hiattomat paidat esimerkiksi oli 2,90e! Myös kenkävalikoima on mainio. Kaikkia kokojahan ei välttämättä löydy, koska siellä on jäännöseriä, mutta sitkeydellä sieltä kultakimpaleita löytyy. Suosittelen piipahtamaan sinne! Citycenter on muutenkin pessyt kasvonsa ja on vierailun arvoinen.

Sitten mun rakasrakas kaukoystävä U tuli stadiin ja mentiin sitten ihan sivistyneesti ottamaan muutamat lasilliset. Juoma tosin tuli sellaisissa lasten hiekkaleluämpäreissä, joten kun niitä muutaman joi (hik), niin jo vain oli juhlatuuli huipussaan! Itseasiassa ne mojitot on melkein mainostamisen arvoisia: Kaisaniemenkadun Iguana on muuten niin perusketjupaikka kuin olla ja voi, mutta ne mojitot on NIIIIN hyviä! Lisäksi siellä oli iso screeni ja saatiin katottua matsia myös. Moni sporttibaari oli kuin tykillä täyteen ammuttu ja siksi vähän vahingossa eksyimme tuonne. Ei se muuten mikään helmi paikka ole, mutta ne drinksut...

Lisäksi suosittelen lämmöllä Indiskan vaatevalikoimaa! Todella piristävän värisiä asuja ja ihania malleja. Indiskan vaatteet on musta aina olleet hieman liian "hippejä" mun makuun, mutta kaskas: nyt se on ihan mahtava putiikki! Sinne jäi rekkikaupalla ihania vaatteita, sillä vain tämä lähti mukaan:

Oh my, oh my! Kertakaikkiaan ihana silkkisen oloinen kotelomekko. Koska kuvaaja oli hieman kiireessä (mukula heräili juuri uniltaan), niin tuo pääosa jäi kuvaamatta, mutta on siis vene-mallinen tuosta kaula-aukoltaan. Kaunis kuin mikä! Ja älkää kiinnittäkö huomiota mun maailman valkoisimpiin sääriin, it is what it is. Kesä on vasta tullut. ;-)

Kun näytin kotona tän mekon, se sai heti hyväksynnän. Mies myös totesi, että se on "ehkä aikuisin mekko", minkä mä olen ikinä ostanut. WTF? Okei, se oli kehu, I get it, mutta mä meinasin niiltä jaloilta mennä palauttamaan sen kauppaan! "Aikuinen", argh. Mun mielestä siinä haisee piilotettu keski-ikäisyys tossa kommentissa. Ja eihän toi nyt NIIN aikuinen mekko ole! Se on liian lyhyt ollakseen tätikastia ja toi kuosi on vaan niin hieno! Lisäksi en todellakaan yhdistä sitä mihinkään beigeihin balleriinoihin, vaan korkeimpiin korkkareihin, mitä multa löytyy! Kuvassa on mun ihanat smaragdin vihreät kesäkorkkarit. Hintakaan ei muuten päätä huimannut, taisi olla vähän yli 40e? Indiskaan siis ollaan menossa uudestaankin, kunhan saan mun palkan. Eli siis äitiysrahan.

Mä saan kyllä melkoisia kiksejä shoppailusta. Tämä ei siis rajoitu vain itseeni, sillä rakastan ihan yhtä lailla ostaa vaatteita mukuloille ja miehelleni. Ostaisin myös kavereilleni, jos ne niin haluaisi  ja antaisivat korttinsa vapaaseen käyttöön. Mä laitankin usein tekstarivinkkiä, jos vastaan tulee "jonkun näköinen" asu. Mun ehkä pitäisi sittenkin olla joku ostokonsultti, personal shopper tai oman elämän apulaisohjaaja?

Asiasta seuraavaan. Mulle soitti äsken joku vakuutusmyyjä. Jolla oli ihan fiksua asiaa, mutta mä en millään jaksanut kuunnella sitä, kun se piti jokaisen sanan välillä jonkun tuumaustauon! "Teille...on...ilmeisesti...syntynyt...uusi...perheenjäsen..........Onneksi..olkoon." No kiitos, mutta get to the point! Sä haluat myydä mulle vakuutuksia, eli sano se asiasi, kerro bonukset ja ehdot, niin mä saatan harkita. Mutta jos lauseen muodostuskin on tollaista tuskaa, niin mä en todella jaksa kuunnella koko asiaa loppuun. Mun kahvihetki on arvokas, eli sanoja sanan perään, kiitos! Sama homma muuten lehtimyyjillä. Jos ne sanois asiansa näin: "Osta Anna. Puoli vuotta, 19,90e ja saat kaupan päälle silkkihuivin ja helmet.", niin mä saattaisin jopa harkita! Mutta kun lähdetään liikkeelle siitä, että "Onhan sinulla siellä kaunis sää ja oletteko ehtineet jo nauttia kesän auringosta", niin siinä on tuhlattu mun aikaa jo sen oleellisimman lauseen verran. Joo-o, mitä enemmän mä asiaa harkitsen, sitä suuremmalla syyllä mun pitäisi perustaa oma firma. Jotta asiat (kaikki asiat) tulisi hoidetuksi. Mikäköhän olisi hyvä firman nimi? Already done?

Vapaapäivä!

Mulla on synttärit perjantaina ja mies on ottanut sen päivän vapaaksi töistä, jotta saan tehtyä kaikkia niitä asioita, mitä en ole ehtinyt tehdä nyt kakkosmuksun syntymän jälkeen. Pää kuhisee ideoita, mitä kaikkea mun pitäisi ehtiä päivän aikana puuhastella. Tässä lista:

-Mä haluan käydä tanssitunnilla / jollain ryhmäliikuntatunnilla.
-Mennä lounaalle eat-all-you-can-eat-sushi-buffaan.
-Nähdä kahvin merkeissä ystäviä.
-Ajaa Billnäsin ruukin alueelle ihmettelemään antiikkiliikkeitä ja vanhan tavaran erikoisliikkeitä.
-Ajaa Porvooseen kiertelemään antiikkiliikkeitä ja kirppiksiä.
-Kierrellä pääkaupunkiseudun kirppikset ja antiikkiliikkeet.
-Käydä Ruoholahden Warehousessa kurkkimassa ihania ale-kenkiä ja vaatteita.
-Tutustua keskustan uusiin putiikkeihin.
-Syödä vähän lisää sushia.
-Käydä Piironki-liikkeessä ihmettelemässä sisustustavaroita.
-Visiteerata Moko Marketissa kurkkimassa intiasta tuotuja huonekaluja.
-Käydä moikkaamassa parilla entisellä työpaikalla ihmisiä.
-Juoda kahvia auringossa.
-Käydä terassilla.

No niin. Siinä noin aluksi. Mun täytynee hieman karsia tota listaa, dammit. Jotenkin tuntuu, en ehkä ihan ehdi joka paikkaan. Jos vaikka lähtisi liikkeelle sillä, että menee päiväkotiin isomman tytön kanssa äitienpäiväkakulle ja kahville. Katotaan sitten sen loppupäivän minuuttiaikataulun mukaan.

Mutta on kyllä ihan mahtavaa olla hetki yksin. Mä suunnittelin aluksi, että menisin jonkun kaverin kanssa autoreissulle, mutta toisaalta ainoana lapsena sitä on tottunut myös siihen, että oma seura on mitä mainiointa. Ja sitten en ole riippuvainen muiden ihmisten aikataulusta. Ja höpönlöpön, että omasta ajasta tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa! My ass, mä olen parempi mutsi, kun saan olla välillä oman itseni kanssa ihan kaksin. Peace & luv - perjantaita odotellessa!

Anopille

Olen pyörinyt viime päivinä haikeudessa. Se luultavasti liittyy imetyksen loppumisen tuomaan hormonimyrskyyn (joka tuli myöa esikoisenkin kanssa) ja ajatukset karkailevat koko ajan siihen, miten nopeasti aikaa valuu tiimalasissa. Mä en ole luonteeltani kovin "haikuilevainen", joten mitä luultavammin tämä on taas ohimenevää. Mutta olen jostain syystä surullinen. Tai sitten se on mun perjantaina lähestyvät 32v. synttärit, jaiks!

Erityisesti olen miettinyt anoppiani, jota en koskaan valitettavasti saanut tavata. Mieheni oma äiti kuoli sairauteen hänen ollessaan 4-vuotias. Olen ollut surullinen siitä, etten koskaan saanut tavata tätä ihmistä. Olen kuullut vain sukulaisilta, millainen henkilö hän oli. On hullua kaivata elämäänsä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut! Silti ajatus anopista, joka minulla olisi voinut olla, kaihertaa. Olisi upeaa jakaa hänen kanssaan lastenlasten kehitys ja kenties myös naisteuteen, äitiyteen, liittyviä asioita. Hän, kuten minäkin, olemme osa pitkää naisten ketjua. Lisäksi olisi ollut hauska kurkkia, periytyykö lastemme siniset silmät ja toisen punertava tukka juuri häneltä. Sain vastikään kuulla, että anoppini sukujuuret tulevat Skotlannista! Miten mielenkiintoista! Ja miten surullista, etten voi hänen kanssaan näitä juttuja keskustella. Olen varma, että hän olisi ollut yhtä huolissaan kuopukseni saamasta rs-viruksesta tai iloinnut esikoisen ensimmäisestä hampaasta. Olen ajatellut, että olisimme viihtyneet yhdessä.

Olen pyytänyt mieheni siskolta kuvia heidän äidistään, sillä olen nähnyt vain muutaman otoksen. Sainkin eilen sähköpostiini nipun kuvia, joissa anoppini pitää sylissään vauvanpulleroa: miestäni. Kuvien nainen vaikuttaa mukavalta. Ja katsoo lapsiaan juuri samalla tavalla kuin minä katson omiani. On ollut varmasti raskasta joutua luopumaan heistä niin varhaisessa vaiheessa. Onneksi mieheni isä, appeni, on syliä ja sydäntä. Niinpä hänen lapsensa ovat mitä mainioimmat ja tasapainoisimman oloiset ihmiset menetyksestään huolimatta. Oman osansa heidän hyvinvointinsa eteen on tehnyt myös heidän äitipuolensa, nykyinen anoppini, oman parhaan kykynsä mukaan. Me kaikki teemme parhaamme juuri niillä eväillä, jotka meillä on.


Printtasin mustavalkoisen kuvan mieheni äidistä, jossa hän pitää vauvaa sylissään. Kehystin sen tuonne meidän muiden mustavalkoisten kuvien joukkoon, sillä vaikka emme koskaan ole tavanneet, ilman häntä ei olisi miestäni eikä minulla kahta ihanaa sinisilmäistä tyttöä. Kiitos niistä.

Hymyä, please!

No niin, ei tää kahden lapsen kanssa bloggailu niin maailman helpointa olekaan. Aikaa on aika jotenkin rajoitetusti. Olen lisäksi ollut huomaavinani, että nykyään mun on vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun teen lapsen päiväunien aikana kaiken. Siis KAIKEN. Yritän järkätä himan, laittaa pyykit koneeseen, keittää kahvit(ja juoda ne), lukea lehtiä, tehdä askartelujuttuja, naputella duunijuttuja (joo, teen vähän töitäkin äitiyslomalla), tehdä ruokaa ja sitten pitäisi vielä ehtiä kirjoittaa blogiinkin ajatuksia. Ei meinaa ehtiä, ei.

Tänkin aamun olen etsinyt meidän järjettömältä digikuvakovalevyltä kuvaa sukulaismiehestä, josta mun pitäisi maalata muotokuva. Eikä sopivaa löytynyt, huoh. Nyt on sitten etsinnässä sukulaisten kuva-albumeista vastaavaa kuvaa. Mutta pahasti näyttää siltä, että kaikki kuvat ovat perinteisiä "kilsan päästä ja hassu ilme"-valikkoa. Suomalaisten kotialbumien kuvat paranisivat heti 100%, jos kuvaaja menisi heti kättelyssä monta metriä lähemmäs kohdettaan ja käskisi kuvattavan katsoa kameraan tai edes johonkin loogiseen pisteeseen. Lisäksi rajaamalla kuvista saa aika paljon fiksumpia: ei ihmisen päätä keskelle kuvaa ja hulluna headroomia (Pään ylle jäävää tilaa), vaan pää kuvan yläreunaan. Sillai kuten muotokuvissa, see? Ennen vanhaan sitä tämäkin jalo taito osattiin mainiosti, sillä ne muutamat mustavalkokuvat, mitä silloin räpsittiin, on melkein järjestään aika hyvin sijoiteltu ja katseensuunnitettu. Noh, katsotaan löytyykö sopivaa kuvaa. Sitten mun vaan enää pitäisi maalata se kuva, hippadippa.

 Sitten muihin juttuihin. Nimittäin hymyyn. Käyn säännöllisesti kurkkimassa Kannelmäessä itsepalvelukirppiksellä juttuja. Se sijaitsee siinä Kannelmäen juna-asemalla ja sitä pitää "hymyttömän perhe". Ne omistajat meinaa näyttävät siltä kuin koko ajan olisi maailma kaatumassa niskaan. Ei puhettakaan, että tulijaa tervehdittäisiin, saatikka hymyiltäisiin. Olen itse useamman kerran yrittänyt ottaa kontaktia ja sanoa "hei:tä", mutta no such luck, että siihen vastattaisiin. Ne kaksi rouvaa, äiti&tytär maybe, ovat koko ajan siellä suupielet alaspäin. Ihan kirjaimellisesti. Tulee olo, että niitä ei huvita olla siellä ja parasta olisi, jos nuo asiakkaatkin tosta lähtisivät häiritsemästä meidän mököttämistä. Saiskohan siitä nenilleen, jos ehdottaisi pientä imagonkohennusta hymyn muodossa? Se kun ei oikeasti edes maksa mitään lisää? Ei tee oikein mieli edes käydä siellä paikassa, sen verrana negatiivinen tunnelma siellä vallitsee.

 Muutenkin olen miettinyt, että peruspositiivisuudella saa ihmeitä aikaan. Vaikka mä usein bloggaankin näistä epäkohdista, niin sellainen jatkuva nillittäminen ja valittaminen on pitkälle aika kuluttavaa. Muistan aina, kun kävin esikoiseni kanssa yhdessä leikkipuistossa, missä oli sellainen lastenryhmä, jossa yksi niistä "opeista" oli parikymppinen tyttö. Se aloitti keskustelun valittamalla kaiken maailman vaivoistaan ja poikaystävästään, joka ei "kyllä koskaan tule mua kosimaan". Kaksikymppisenä! Huh, millainen se mahtaa olla 50-vuotiaana! Mun olisi ehkä silloin pitänyt sanoa sille, että se ei varmaan ite huomaa, miten paljon se nillittää kaikesta negatiivisesta. Ei ihme, jos se sen ukko ei halua naimisiin sen kanssa, sillä en mäkään jaksaisi kuunnella tollaista valittamista ollenkaan! Yrittäkäämme siis luoda ympärillemme enemmän positiivistä pöhinää ainaisen valittamisen sijaan.

 Minäpä aloitan: Tässä päivässä on paljon hyvää! Sain nukuttua tarpeeksi. Sain puettua melkein kolmivuotiaalle tyttärelleni vaatteet ilman kummempia kommervinkkejä. (Myöskään valitsemani Hello Kitty-asusteet eivät aiheuttaneet nurinaa.) Pienempi tyttäreni nukkuu nyt kolmatta tuntia aamu-uniaan, jeee! En löytänyt sukulaismiehen kuvaa, mutta minulla on vanha intuitio, että se kyllä vielä löytyy! Löysin sieltä negatiivisten ihmisten kirpparilta mainion pinkin tunikan, joka suorastaan säteilee hyvää mieltä. Aurinko paistaa, kyllä se siitä ihmiset!

Irrallisia ajatuksia

On esimerkiksi se, että miten voi olla, että tv-shopin tyyppien mielestä on jotenkin tällä hetkellä tosi cool, että naiset käyttäisivät sellaisia urheiluliivimäisiä "jokasään" rintsikoita?! (Tätä mainontaa tulee siis kolmelta kanavalta yhtä aikaa?!) MIKSI kukaan itseään kunnioittava naisihminen käyttäisi sporttitoppia muuten kuin urheillessa?! Joten ei todellakaan ole kyseessä "kauniit, monikäyttöiset ja ainoat rintaliivit, jotka enää ikinä tarvitset", vaan rumat urheiluliivit. Piste. Yksi naiseuden iloja on ostaa kauniita alusvaatteita ja tehdä se ihan hartaudella. Ei suinkaan ostaa tv-shopista "one size fits for all"-liivejä, tsiisus! Että en tajuu. Jokuhan noita kuitenkin ostaa, vaikka en vaan voi mitenkään tajuta, että kuka! (Ehkä se on joku, joka käyttää niitä Tarjoustalon xxl-alushousuja, eheh-he.)

Sitten olen pohtinut sitä, että miksi kotiäideille (ja eläkeläisille) suolletaan niin hirveää sontaa katsottavaksi. (Tv-shopin ohella.) Suoraa itsemurhakamaa on ainakin Vanessa ja pikkuväki, Saran ja Merituulin metropolit, suurin osa jenkkien synnytysohjelmista, Cesar Millanin koiraohjelmat ja lääkäriohjelmat. Ei jaksa, ei pysty, ei voi. Okei, katsojaluvut ei varmaan päivällä ole kovin huipussaan, mutta ihan kamalaa kuraa noi on kaikki.

Ja sitten tää yksi jenkkien neulontaohjelma! Siellä ne värkkää beigeissä villaliiveissään mitä jänninpiä juttuja! Niinkuin nyt pääpantaa, jossa on tasku kännykälle! Niin kuin ei muuten olisi tarpeeksi nörtti, vaan pitää vielä laittaa se panta päähän ja piristellä puhelinta siellä! Mikä noita ihmisiä vaivaa? Voisi neuloa vaikka jotain fiksua, sisustuslehdet on pullollaan mainioita ideoita, niin ei: värkätään villapanta kännykkätaskulla! HUoh...

Sitten mä olen ehtinyt pohtia myös Anna-lehden kansikuvia. Niillä on stailina istuttaa naiset tuolille vähän lysyyn, käskeä niiden avaamaan jalat ja laittamaan polvet yhteen. Kuinka keharilta voi nainen näyttää! Lisäksi reidet näyttää ihan järkyiltä tukeilta johtuen kuvakulmasta. Mutta ennen kaikkea se imago: "Mie oon tällainen pikkuinen tytönhupakko, jalatki söpösti vinkkurallaan ja miul ei oo oikeita ajatuksia yhtään päässä, tsihihi!". Kuvaajan, joka käskee mennä tollaiseen asentoon, voisi vaihtaa heti. Tsuptsup.

Että tämmöisiä epäkohtia on tullut vastaan. Ja sitten havainto omasta elämästä: Olen aina inhonnut naisia, jotka puskevat vaunuilla Hulluille päiville. "Miksei noi vaan voi jättää noita vaunuja himaan!" No katsos rakas teini-ikäinen itseni, sitä kutsutaan heitteillejätöksi, jos ne jättää vauvansa kotiin ja lähtee yksin Hulkkareille. Siksi ne ei voi olla tulematta ilman vaunuja. Selvisi sekin tässä eilen, kun puskin itse omine vaunuineni iloiseen Hulkkarimammojen joukkoon! (Ja ihan tiedoksi: Hulkkareilla käyminen vaunujen kanssa tehostaa kaikkea: Ei ole aikaa kelailla turhia. Ostokset vaan huishais vaunujen päälle ja kassalle. Onnistuin tunnissa pistämään sileäksi usemman satasen. And it felt good!