Sisustelun väliin raskauspuhinaa. 3 viikkoa h-hetkeen. Eilen käytiin Kättärillä ihmettelemässä babyskiä ja sydänäänet olivat kuulemma jotenkin liian rauhalliset, vaihtelua olisi pitänyt olla enemmän? Rytmi oli siis tasainen ja babyski hyvän kokoinen, mutta enemmän vaihtelua mikrotasolla (?!) olisi pitänyt tapahtua. No sitä sitten seurattiin ja mä join mehua, jotta alkais actionea tapahtumaan. Kyllä ne vähän enemmän pomppivatkin sitten, joten pääsin kotiin. Mutta pitääkö tästäkin nyt sitten huolehtia?! Argh!
Mä haluan ajatella että muksu on vain rauhallisempaa sorttia, joka otti hyvin lungisti mittaustilanteen. Armaan aviomiehen pulssi on myös todella rauhallista sorttia, joten joskos tämän muksun luonne sydämineen tulisi siltä puolelta? Mutta tuskallista tässä on odotella näitä vikoja viikkoja. Kulu nyt, aika, kulu.
Lisäksi olen käynyt saamassa suonensisäisesti sitä rautaa. Lääkäriltä tuli kotiin lausunto, että rautavarastot ovat nyt "riittävät". Mitä se tarkoittaa? Ei lukemia, ei tietoja, vain yhden ihmisen lausunto, että ne ovat riittävät?! Siis kenelle riittävät? Tavalliselle, raskaana olevalle naiselle vai naiselle, joka on viime synnytyksessä menettänyt 9 litraa verta, perkele! Napsin siis rautaa kotona ihan samaan tapaan kuin ennenkin, toivoen mun persiljanpuputus auttaa hemoglobiiniin!
Jotenkin sitä välillä miettii tota lääkärikuntaa. Ne on osa sellaisia tyyppejä, että jos tarkemmin katsoisi, näkisi koneen sydämen piipittävän siellä valkoisen takin alla. Jos mä olisin jossain päättävässä asemassa, mä lisäisin isosti empatiaa niiden kurssivalikkoon! Tsiisus. Joskus mun äitiä oli hoitaja lohduttanut ison leikkauksen jälkeen, kun lääkäri ei ollut taaskaan puhua pukahtanut, että "Niiden tehtävä on toimia erinomaisesti skapelin kanssa. Ei ne pysty kuin yhteen asiaan ja olkoon se sitten se täydellinen leikkaus." Totta sekin, mutta välillä korpeaa, että MITEN yhdessä ihmisessä ei voi yhdistyä empatiakyky ja täydellinen puukonkäyttö?!
Hoitajissakin on isoja eroja. Mua lämmitti viimeksi suuresti synnytyksen komplikaatioiden aikaan, kun siellä oli yksi sellainen mua vanhempi hoitaja, josta välittyi se välittäminen ja lämpö. Se oli selvästi tehnyt työtään pitkään ja osasi valaa uskoa muhun silloin, kun alkoi oma kapasiteetti loppua. Mulla tuli mieleen siitä yksi hyvä ystäväni (hoitaja hänkin) ja pahimmissa mutkissa kun tältä hoitajalta sai kysyttyä, että lähteekö tässä henki ja se kertoi, että ei todellakaan! Niin sitä sitten uskoi. Osa salissa olleista hoitajista näytti mun tilanteen kanssa samalta kuin peurat ajovaloissa. Se ei ihan hirveästi lohduttanut. Joten onneksi oli tämä yksi, joka "piti mut hengissä". Joskus se on ihan yhtä lailla henkistä kuin fyysistäkin, se hengissäpito. Kävin sitten myöhemmin viemässä herkkukorin sinne hoitajille&lääkäreille. Olivat kevyesti sen arvoisia kaikki, empatiakykyineen tai ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti