Melkein lennossa

Joskus juoksu kulkee niin, että sitä voisi rullata vaikka kuinka kauan. Sääli, että piti tulla päästämään mies salille. Mielelläni olisin rullaillut omissa ajatuksissani vielä useamman kierroksen. Pirkkolan purut on muutenkin kohta historiaa, niin täytyy tässä nauttia niistä nyt vielä kun voi. Mun uudet juoksulenkit onkin sitten Eirassa, Hernesaaressa ja Hietsussa. Täytyy tutustua maastoihin sielläkin sitten pikapuoliin. Trikoiden kanssakin olen niin sinut nykyään, ettei sitäkään tarvi enää stressata. Pornotrikoot on pop. :D

Ollaan käyty myös sutimassa vähän maalia seiniin siellä uudessa asunnossa ja se alkaa näyttää todella hyvältä. Muutama telanveto vielä ja se on sitten sinä. 1.7. on muutto. Kamat on vielä kaapeissa, maanantaina tulee muuttolaatikot. Fäk, mä vihaan kamojen pakkaamista. Onneksi Niemen pojat tulee kantamaan kamat eikä meidän tarvitse itse roudata niitä. Sen verran sitä on oppinut, että muutto on muutenkin raskasta, siitä ei tarvitse tehdä yhtään sen raskaampaa kuin on pakko. Rahalla siitä selviää.

Mun pitäisi pikkuhiljaa alkaa katsella itselleni duunia. Hoitovapaata on jäljellä vain hitunen ja mä en ole vakituisessa työsuhteessa, joten taas kerran saa rustata CV:n kasaan ja meilailla menemään. Media-alalla vakkaripaikat on suht tiukassa. Mutta mä olen optimisti. Hyvät tyypit löytää töitä aina.

Jussi menee meillä stadissa. Jotenkin vähän leimiä, mutta such is life. Pitää pakata, rempata ja muuttaa. Ei ehdi karata minneen landelle. Täytyy ottaa tästä sitten kaikki irti: nauttia hiljaisesta kaupungista ja grillata, grillata & grillata. Hyvää juhannusta kaikille!

Remontoimisen ihanuudesta

Remontoimisessa on jotain terapeuttista. Siis sellaisessa pienessä pintaremontissa, ei missään helkatin "pura-alkutekijöihin-ja-kokoa-taas -pystyyn -remontissa, se vie terapiaan. On mahtavaa sutia seiniin jotain väriä tai liisteröidä isoja tapettipintoja paikoilleen. Näkee nopeasti, miten se vaikuttaa asunnon ilmeeseen ja miten paljon enemmän oman näköinen siitä tulee. En voi käsittää ihmisiä, joilla on valkoiset seinät. Se on vaan niin borea. Pienellä vaivalla asunnosta saa niin paljon viihtyisämmän. Ja oletteko tsekanneet, miten hurmaavia nimiä nerokkaat maalialan ihmiset on keksineet maaleilleen?! Ei enää mitään ruskea 2367N -sävyä, vaan Ajopuu, Hiekka tai Sahara. Puhumattakaan Toffeesta, Nugaasta tai Vaahtokarkista. Nerokasta!

Mutta jännä, miten exponentiaalisesti remppaaminen on vaikeutunut, kun tää perheemme kolmas jäsen haluaa osallistua myös maalaustalkoisiin. Ainoa sauma, jolloin ehditään miehen kanssa sutia maalia seiniin yhtä aikaa, on silloin, kun lady ottaa päikkäreitä. 1 1/2 tuntia ei ole kovin pitkä aika maalata, vaikka olisi kuinka tehokas. Noh, onneksi seinäpintoja on vain muutama, joihin värejä tulee. Myös muuttaminen on hankalaa potenssiin 10. Joten ostamme kiltisti nekin palvelut Niemen mukavilta sediltä.

Kamojen pakkaaminen sujuu myös erikoisella tavalla: mä pakkaan, lapsi purkaa. Ja hihkuu riemusta. Mä en niinkään hihku. Joten pakkaamistakin tehdään ilta-aikaan. Ja tää kaman määrä on järkyttävä! Olen heittänyt kamaa roskiin pilvin pimein ja vieläkin tuntuu, että sellaista turhaa roinaa notkuu nurkissa. Oikeastaan on myös aika terapeuttista heittää tota turhaa roinaa menemään. Ihmisenhän pitäisi muuttaa aina muutaman vuoden välein, jotta roina ei pääse pesiytymään nurkkiin. Siivoan siis kaapin lisäksi päätäni. Tulkoon feng shui!

Karma kostaa, kuulapää

Tiedättekö, mikä on huvittavaa? Kun salilla käy sellainen kaapin kokoinen mies nostelemassa puntteja ja se kuullostaa aivan siltä, kun se panisi niitä puntteja. Sellaista ähinää ja voiuntaa ei kuule pornoleffoissakaan! Puuttuu vaan, että se kuiskailisi sille rautamötikälle jotain rivoja siinä samalla. Se on vähän saman kuuloista kuin naisten tennis, on sekin meinaan aika rivoa. Tai sitten se olen vaan minä? Noh, tällä pystyy viihdyttämään itseään kummasti kahvakuulien heiluttelun lomassa. ;-)

Olen hurahtamassa kahvakuulailuun ihan todella. Se on vaan jotenkin niin järkeenkäypää. Heiluttelet helvetin isoja puntteja ja treenaat samalla koko kroppaa. Nerokasta. Kävin jopa ekalla tunnilla, jossa niitä kuulia sitten heiluteltiin yhdessä. Olin tosin aika myöhään paikalla ja sain vain 12kg painavan kuulan, joten mulle tulikin sitten megatehotreeni. En vieläkään voi oikein kumartua ilman, että mun selkä melkein soi. Ihmettelin muuten myös sitä, kun niitä kuulia ei meinannut riittää kaikille, niin miten ne jotkut kuulapäämuijat kehtaa jemmata oman mattonsa vieressä 3-4 eripainoista kuulaa? Kun niitä ei sitten kuitenkaan heiluteta kerralla kuin korkeintaan kahta. Joten mun pitkän matikan mukaan siinä jää kaksi kuulaa naapurille lainattavaksi. Mutta ei. "Miun kuula. Mie tämän itte tänne raahasin. Mie en jaa." Joo-o, karma kostaa, kuulapää.

Sitten oma lukunsa on niissä treenilaitteissa istujat. Sali on täynnä ja tyyppi tekee jossain jalkaprässissä sarjan ja jää sitten kökkimään siihen? "Täs mie vaan oon, trallalaa..." Eieiei. Kerran yksi muija istui sellaisessa laitteessa ja kysyin, voinko tehdä sarjan välissä, niin se sanoi: "Ei, et voi. Mie oon just saanu tän laitteen ittelleni, mie teen ny." Sitten se jatkoi istumista. Mä jäin sen eteen seisomaan ja tuijottamaan siitä. Tee siitä nyt sitten sarjasi rentona ja rauhassa, kun mun katse poraa sun umpiluiseen kalloon reijän. Ja odotan karman seuraavaa siirtoa.

Olenko muuten kertonut karman parhaan? Eräs mun ex ei suostunut koskaan hengailemaan mun kavereiden kanssa. En oikein edes tiedä miksi, mutta se oli niin täyttä tuskaa mulle. Piti aina valita kavereiden tai ukon väliltä. Lopulta erottiin osittain myös sen asian takia. Noh, nyt tää samainen mies on tavannut kivan tytön, jonka haluaisi integroida kaveripiiriinsä, mutta sen kavereiden vaimot ei voi sietää sitä. Ne siis ei voi hengailla perhekunnittain. Karma! KARMA! Up yours, rakas ex! :D

Jokaiselle äidille ansionsa mukaan

Joskus tuntuu, että rakas lapsemme on ladattu täyteen pattereita. Se on NIIN touhukas, että joskus mä mietin, että mistäköhän se kaiken ton energian repii! Olen huomannut, että on olemassa lapsia, jotka istuvat paikoillaan vaunuissa ja antavat vanhempiensa esimerkiksi kierrellä kaupoissa! On olemassa lapsia, jotka leikkivät rauhallisesti yhdessä paikassa ja jopa pitkiä aikoja! On lapsia, jotka nukahtavat vaunuihin kesken kauppareissun. Noh, meillä ei ole sellaista lasta.

Meillä on lapsi, joka pitää laittaa istumaan valjaisiin vaunuissa, koska muuten se hetken päästä tapittaa vaunujen työntäjää silmiin seisoessaan vaunuissaan. Meillä on lapsi, joka alkaa kiemurrella, jos joutuu istumaan sylissä. Meillä on lapsi, joka kirmaa hihkuen karkuun töppöjaloillaan (ja aloittaa kävelemisen 9 1/2 kuukautisena..), kun äiti yrittää napata lasta kiinni. Ja kun äiti vihdoin saa lapsen kiinni, lapsi saa raivarin. Jestas, että sitä joskus on kypsä.

Silti: lapsi on ihana ja ymmärrän toki, ettei kahdesta aikoinaan itsekin touhukkaana viipottaneesta vanhemmasta tule ulos maailman rauhallisinta lasta, mutta että NOIN touhukas! Laitoin tänään appiukolle viestin, jossa kysyin, millainen lapsi armas mieheni on aikoinaan ollut ja vastaus kuului: "Olihan se aika viikari." That figures.

Olen aina sanonut, että jokainen äiti saa "ansionsa mukaan" ja dadaa: Mä olen nopea, tehokas ja temperamenttinen. Mun lapsi on kaikkea tätä potenssiin 10!

Tulkoon valo!

Mulla on hirveä himo päästä jo uuteen asuntoon, jotta saan haalittua sinne sitten kaikkea uutta ja mahtavaa sisustushässäkkää!

Ensinnäkin, sinne tulee isoisoiso taulu, johon mulla on jo idea. Mulla on vihdoin työhuonekin, jonne voin sulkeutua maalaamaan mun mestariteosta. :) Tosin pitää pähkiä, mistä mä saan niin isot pohjapuut, että se kokoluokka toteutuu. (ja kankaan.) Myös muita taulujuttuja on virinyt ja kunhan mulla vaan olisi aikaa toteuttaa ne kaikki! Ihan ässää, miten luovuus jotenkin on noussut taaas kukkaansa!

Sitten olen huomannut, että sisustuksessa valo on ihan sairaan tärkeässä asemassa. Olenkin nyt sitten googlaillut lamppuna tiesmistä nettikaupasta. Arvatkaas, että osaanko mä löytää sieltä aina ne lamput, joihin ei MI-TEN-KÄÄN ole varaa. Mun huippu oli 83.000 euroa maksava käpy-lamppu. Kahdeksankymmentäkolmetuhatta!?! Siis mitä vittua? Joo, eli se käpylamppu jää sitten sinne ihan omaan rauhaansa. Hemmetti, kun mä sitten kuitenkin haluaisin jotain ajatonta ja vähän kaukokatseista valaistusta, koska tää Ikean lamppujen ostaminen on nyt niin nähty. Mutta mistä mä nyt revin rahat mun sisustusvaloratkaisuihin, kun kaikki ne on vaan niin susikalliita? Hmmm. (tässä ihana lamppusivusto: http://www.ambientedirect.com/en/categories/lighting/suspension-lamps)

Ja kun me ollaan nyt ostettu Pohjanmaan jättisohva (kerroinkohan siitä jo, maybe?), niin muiden sisustusratkaisuiden kanssa täytyy vain odottaa, että saadaan se sohva paikalleen, jotta mitat muiden huonekalujen kohdalla voi hahmottaa. Liian iso sohvapöytä tai liian pieni matto ei olisi kovin hauskoja ylläreitä. Mutta kun mun luonteella ei millään malttaisi odottaa! Ärrrrrr..

Suunniteltiin jopa pientä reissua jonnein ulkomaille, jotta tulisi jotain muuta pähkittävää, mutta sitten tajuttiin, ettei meidän pikkunorpalla ole passia. Sen saamiseen menee viikko ja tässä olisi just ehkä kahden viikon ikkuna ylipäätään matkustella. Joten olkoot. Mä jään haaveilemaan tänne mun sisustusvaloratkaisuista.

Paljon puuhaa

Harmittaa, etten oikein ehdi bloggaamaan. Jotenkin tää uusi asuntokuvio on saanut mut säntäilemään ympäri sisustuskauppoja ja kirppiksiä. (Kirppiksillä olen tosin ollut reipas tyttö, enkä ostanut mitään, vaan keskittynyt myymiseen.) Löydettiin miehen kanssa mahtava sohva ja nyt se kököttää naapurin autotallissa odottamassa siirtoa Koffarin kulmille. Muuten olen keskittynyt harventamiseen, eli olen kantanut roskiin turhaa roinaa. Mies on parhaillaan kellarissa tekemässä samaa harvennusta. Hauska tapa viettää kesälomaa, eikö? Onneksi sillä on nyt loma, koska muuten meillä menisi illatkin kellarissa ja vintissä käkkimiseen. Jännittävää, miten sitä saa itselleen säpinää muutamassa viikossa, vaikka mitään ei ollut tarkoitus järkkäillä. Noh, toisaalta on myös hauskaa, kun elämä yllättää. En muutakaan Espooseen, vaan ydinkeskustaan. Ässää!

On myös erikoista huomata, että nyt kun mies on kotona koko ajan, niin hieman meinaa välillä kuuppa kiristyä sen kanssa. Jotenkin tulee yliannostus. Ei mitään isoa kriisiä, mutta kun on tottunut hengaamaan koko päivän lapsen kanssa kaksin, niin yhtäkkiä täällä pyöriikin kolme ihmistä ja tila meinaa loppua. Onneksi on kohta yksi huone lisää pyöriä! :D

Suunniteltiin jopa, että oltaisiin ehkä otettu äkkilähtö jonnein Eurooppaan, mutta taidetaan hylätä se idea. Arki on tietynlaista ulkomaillakin. Lapsi on vielä niin pieni, ettei se halua hengailla rannalla tai osaa arvostaa taidenäytelyitä. Ja jotenkin musta tuntuu, että kyllä tässä ehtii vielä kiirekin tulla kaiken pakkaamisen ja muun kanssa. Härdellillä on taipumus kasaantua.

Nyt ei ole edes ehtinyt pohtia mitään syvällisiä elämästä. Ehkä tää onkin enemmän tällaista päiväkirjan korvikkeena olemista. "Rakas päiväkirja, nyt on kiire. En ehdi keskustella kanssasi. Later."

Valitusta valittajista

Valittavat ihmiset on rasittavia. En siis tarkoita sellaista sillloin tällöin tapahtuvaa luonnollista avautumista, vaan sellaista kroonista valittamista valittamisen vuoksi. En jaksa sitä sitten yhtään. Se vie energiaa, ei yleensä auta mitään ja mä olen sitä mieltä muutenkin, että jos joku mättää: tee sille asialle jotain. Se natina siitä ei auta mitään.

Huipentuma tällaiselle natinalle tuli tossa jokin aikaa sitten, kun oltiin lapsen kanssa leikkipuistossa. Siellä on kaupungin järkkäämät vahtitädit ja pientä järjestettyä toimintaa. Nyt siellä oli ilmeisesti harjoittelussa joku about 20-vuotias pimu, jonka elämäntehtävä on valittaa. Mä olin siellä ehkä tunnin ja tiedän siitä tällaisia asioita: Se haluaisi naimisiin, mutta sen poikaystävä ei kuitenkaan koskaan kosi sitä. Se haluaisi hienot häät, mutta sillä ei kuitenkaan koskaan ole varaa niihin. Se ei saa koskaan vakituista työpaikkaa ja parempi olisi vain suosiolla jättäytyä kortistoon. Sillä on huonosti toimiva suoli ja jatkuva ummetus. Siihen ei auta mikään lääke ja lääkärit ei ota sitä tosissaan. (SIIS OIKEASTI se kertoi mulle tämän.) Siinä vaiheessa mä päätin poistua, koska en enää halunnut tietää enempää sen terveysongelmista.

En tiedä, että oliko sillä joku äiti/isoäiti tai joku, joka on valittanut sille sen koko elämän ja nyt se ajattelee, että ainoa tapa kommunikoida on valittaa. Mä meinasin sanoa, että jos se valittaisi vähemmän, sen poikaystävä ehkä menisi sen kanssa naimisiin ja se saattaisi saada kunnon duuninkin. Ja samalla ne unelmahäät. Mutta en sitten sanonut. Olin niin uupunut sen valitusruljanssin jälkeen, että halusin siitä vain eroon.

Olen itseasiassa karsinut fb-frendeistä valittajat pois. Jos joku ei osaa muuta kuin olla kyyninen ja negativiinen valittaja, niin mä en jaksa lukea siitä ihmisestä mitään. Joten rasti ruutuun "haluan tästä ihmisestä vähemmän tietoa" ja dadaa: päivä on taas vähän aurinkoisempi. Ja hei: mikäli mun läppä siellä (tai täällä) ärsyttää, mulle voi tehdä saman tai olla lukematta blogiaa. Simple.

Turha natina ei auta yhtään mitään. Mihinkään. Se energia, mikä siihen purnaamiseen menee, voisi mennä hyötykäyttöön sen ongelman ratkaisemiseen. Sama homma läskin kanssa. Ei se valittamalla lähde, liiku. Ja syö vähemmän. Ei se ole mitään korkeampaa matematiikkaa.

Jos siis valituttaa, niin mitäs jos ensisijaisesti yritettäisiin tehdä sille asialle jotain ja sitten vasta valittaa siitä, jos se sitten vaivaa edelleen? Olisi helmompaa kaikilla.