Värikylpyä mustavalkoiselle mamalle

Kävin lapsen kanssa eilen sellaisessa värikylvyssä. Lapset saa peustata siellä mustikoilla, marjakeitolla ja sormiväreillä sydämensä kyllyydestä. Mun lapsi tosin keskittyi marjojen syömiseen ja toisten taideteosten päällä kävelemiseen. Toisin sanoen, sitä ei olisi koko homma voinut vähempää kiinnostaa. Tuloksena noin puolentunnin taitelusta on muutama haparoiva varpaankuva, kasoittain likapyykkiä, äidin sinivihreä naama/kädet/housut ja lapsen punavihreä tukka. En oikein osaa sanoa, oliko homma lapsesta kivaa/ihan sama/ihan tyhmää. Kenties mä tein sen sittenkin enemmän itseni takia?

Joskus vauvauinnissakin tulee mieleen, kun tyyppi pongahtaa pärskien sieltä pinnan alta, että onkohan tää homma sen mielestä oikeasti kivaa? Mistä mä tiedän? Siitä, ettei se huuda ja taistele vastaan? On se jotenkin messissä, muttei nyt suorastaan hihku? Toki se tykkää kylpeä, ei pelkää vettä yhtään ja on muutenkin touhukas hurjapää, joten kaippa se menee sen mukavuusasteikolla sinne yläpäähän? Hieman on arvontaa tämä äitiys välillä.

Mutta mä en lakkaa iloitsemasta Helsingin kaupungin järjestämistä perhekerhoista, joissa saa käydä ilmaiseksi leikkimässä muiden samanikäisten tiitiäisten kanssa. Oma pää saa siinä myös happea, kun saa jutella muiden mamojen (ja papojen) kanssa. Sadepäivä olisi kotona / leikkipuistossa paljon pidempi ja kurjempi. Ihana Helsingin kaupunki!