Lapsi on tarhassa. Eikä siinä mitään, se on mennyt paremmin kuin hyvin ja mä olen innolla liittymässä tarhatätien fanclubiin! (Ja tarhasetien tietty, mut meidän tarhassa on vain tätejä.) Lapsi menee nukkumaan nappia painamalla, syö itse, eikä turhia kiukkuile. Olen iloinen, ylpeä ja onnellinen. Joten mielessäkään ei ole käynyt huono omatunto sen asian takia, että se pikkuriiviö meni tarhaan.
Kieltäydyn siis tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, että mä olen kipeä. Pitkästä aikaa todella kipeä. Sinnittelin ekan päivän duunissa, mutta sitten oli pakko mennä lääkäriin, joka diagnosoi ärhäkän keuhkoputken&poskiontelotulehduksen. Nyt sitten nappia naamaan ja toivomme parasta. Mutta hieman on ollut olo, että ei ne siellä työpaikalla hihku ilosta, etten ole heti puikoissa. Ymmärrän kyllä, että eihän ne tietenkään olettaneet mun olevan kipeä ja aika pahassa kunnossa mä töitä pystyn tekemäänkin. Ja ei ne vielä ehkä luota siihen, että mä en oikeasti ole mikään sluiba. Nyt on vaan tilanne, etten pysty. Olo on karmea. Joten kiitos, ei, en ota tätä kontolleni ja kärsi synnintuntoja siitä, että olin ekalla viikolla kipeä. Sille kun ei mitään mahda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti